TAISTELU JATKUU!

Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

TAISTELU JATKUU!

julkilausuma eduskuntavaalien jälkeen

Päättyneet eduskuntavaalit ilmaisevat porvarillisen demokratian kriisin syvenemistä. Porvarillisen demokratian kriisi on Mariáteguin tärkeä teesi, jonka lähtökohtana on kapitalismin kehittyminen imperialismiksi. Teoksessaan “Maailmankriisin historia” Mariátegui selittää, että kapitalismin ja proletariaatin rinnakkainen lisääntyminen ja keskittyminen on johtanut porvarillisen demokratian kriisiin. Vastakkain on yhtäältä valtavasti lisääntynyt ja keskittynyt pääoma, joka on monopolistista, toisaalta valtavasti lisääntynyt ja keskittynyt proletariaatti, joka on vallankumouksellista. Pitäen mielessä marxilaisuuden perusopetuksen perustan ja päällysrakenteen välisestä suhteesta Mariátegui huomauttaa:

“Näiden uusien tuotantovoimien laajentuminen ei anna vanhojen poliittisten kaavojen säilyä. Se on mullistanut kansakuntien rakenteen ja vaatii mullistusta demokraattisen järjestyksen rakenteessa. Porvarillinen demokratia on lakannut vastaamasta tuotantovoimien organisaatiota, joka on muuttunut ja kasvanut valtavasti. Siksi demokratia on kriisissä. Demokratian tyypillinen instituutio on parlamentti. Demokratian kriisi on parlamentin kriisi.”

Tutkikaamme tämän kriisin erikoisuuksia Suomessa.

Ensin huomio kiinnittyy äänestysaktiivisuuteen. Näissä vaaleissa se kohosi “jopa” 72,0 prosenttiin – viimeksi vastaavia lukuja on nähty vuosina 1995 (71,9 %) ja 1991 (72,1 %), kun taas vuosina 1999–2015 äänestysprosentit ovat vaihdelleet välillä 67,9 %–70,5 %. Kuitenkin näistä suurinkin on huonompi tulos kuin milloinkaan vuosien 1945–1987 eduskuntavaaleissa, jolloin alimmillaan 74,9 % äänesti. Kohonnut äänestysaktiivisuus on tulkittava vastauksena tavallista vihatumman hallituksen politiikkaan, kuten Punalipun toimitus totesi vaalien alla. Kuitenkin äänestysaktiivisuuden pysyminen viimeisten 30 vuoden aikana vakiintuneella tasolla kertoo siitä, että joukkojen parlamentaariset toiveet tai illuusiot eivät ole oleellisesti vahvistuneet edes vastareaktiona Sipilän hallitukselle.

Toinen kysymys on puolueiden ja varsinkin sosialidemokratian heikkous. Sosialidemokraatit kohosi suurimmaksi puolueeksi historiallisen huonolla tuloksella – 17,7 %. Näin alhaista kannatusta ei ole Suomessa ollut ikinä vaalien suurimmalla puolueella, vaan itse asiassa sillä on ollut aina vähintään 20 %. Ottaen lisäksi huomioon Perussuomalaisten korkean kannatuksen (17,5 %) sekä myös Kokoomuksen hyvän tuloksen luvassa lienee pitkät hallitusneuvottelut, joita on nähty viime vuosina muissakin Euroopan maissa. Vaaleissa suurimmaksi nousevan puolueen, oli se mikä tahansa, keräämä kannatus on ollut kevyesti laskussa viime vuosina, mikä osaltaan kertoo puolueiden heikentymisestä.

Sosialidemokraattien johtaja Rinne on julistautunut vaalivoittajaksi, mutta tulosta hädin tuskin voi kutsua voitoksi. Suomen historiassa Sosialidemokraattien kannatus on ollut heikompi vain viime vaaleissa (16,5 %), mikä jo sinänsä kertoo puolueen kriisistä. Tätä korostaa se, että ulkoisesti Sosialidemokraatit lähtivät vaalitaisteluun otollisesta oppositioasemasta joukkojen vihaamaa hallitusta vastaan. Edelleen puolueen tuleva hallitustaival tulee entisestään hajottamaan sitä. Niinpä porvaristo tarvitsee entistä enemmän sen toista tärkeää varaventtiiliä, Perussuomalaisia, joka lienee näin ollen pakko jättää oppositioon, millä olisi kahtalaisia vaikutuksia: yhtäältä se voi vahvistaa “syrjittyjä” Perussuomalaisia, toisaalta se voi voimistaa pettymystä parlamentarismia kohtaan, kun “protesti” ei auttanutkaan mitään.

Jokseenkin alhainen äänestysaktiivisuus, puolueiden heikentyminen, sosialidemokratian kriisi, protestimieliala ja parlamentaarisen prosessin vaikeudet – tällaisia piirteitä on porvarillisen demokratian kriisillä Suomessa. Samanlaista kehitystä tavataan myös monissa muissa Euroopan maissa. Tämä kriisi tapahtuu osana maailmanvallankumouksen strategisen hyökkäyksen vaihetta, “seuraavien 50–100 vuoden” ajanjaksoa, jolloin imperialismi ja taantumus tulevat poispyyhityiksi maailmasta, kuten puheenjohtaja Mao painotti. Porvarillisen demokratian kriisin syventyminen osoittaa yleisen vastavallankumouksellisen offensiivin ehtymistä.

Miten Suomen porvaristo yrittää käsitellä tätä kriisiä? Kuvaavaa on Rinteen vaaliyönä antama julistus: “SDP:llä on tavoitteena palauttaa luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan”. Jo nyt on nähtävissä, etteivät Sosialidemokraatit tule onnistumaan tässä, vaan kriisi tulee entisestään syvenemään seuraavien neljän vuoden kuluessa. Sosialidemokraattien johtama hallitus tulee kohtaamaan sen vallan ulkopuolella olevia kriisejä, varmuudella ainakin seuraavan talouskriisin, josta se tulee “kantamaan vastuun”, kuten yleinen sanonta kuuluu. Vuosikymmeniä porvariston diktatuurin tärkeimpänä parlamentaarisena varaventtiilinä toimineiden Sosialidemokraattien uppoaminen edellyttää uutta varaventtiiliä, vaikka tilapäistäkin. Tämän roolin voi täyttää esimerkiksi halla-aholainen fasismi, mutta parlamentaariseen “vasemmistoonkaan” kuuluvia vaihtoehtoja ei voida poissulkea. Porvarillisen demokratian kriisin käsittelemisessä porvaristolla on yhtenä keinona sallia puoluekentän myllerryksen jatkuminen, mitä se kuitenkin haluaa hillitä, sillä se tulee vain pahentamaan kriisiä.

Kun porvariston diktatuurin parlamentaariset järjestömuodot ovat syvenevässä kriisissä, porvariston tarvitsee voimistaa toisia muotoja, sanalla sanoen korporativismia. Tälle on historiallinenkin yhtymäkohta: 60–70-lukujen taitteessa, kun nykyinen kolmikantainen, korporativistinen järjestelmä rakennettiin, tämä tapahtui osittain kontekstissa, jossa puolueet olivat heikkoja eikä porvaristo luottanut niiden kykyyn hallita joukkoja. Maaliskuussa tekemässämme julkilausumassa kevään vaalien johdosta puhuttiin porvariston halusta korporativismin murskaamiseen, mutta kehittyneen ymmärryksemme valossa tämä asettuu kyseenalaiseksi. Porvariston toimet, joiden aiemmin tulkitsimme olevan korporativismin murskaamista, näyttäytyvätkin “neuvottelutaktiikkana” korporativismin puitteissa. Lähivuosina korporativismi tulee jatkamaan syvien ja laajojen joukkojen murskaamista porvariston hyväksi, mikä kiihottaa joukkoja kapinaan porvariston poliittista järjestelmää vastaan. Tämä vastaa Leninin huomiota taloudellisten taistelujen alttiudesta kehittyä koko järjestelmän mukaan vetäviksi poliittisiksi kriiseiksi imperialismin kaudella. Korporativismin voimistuminen tulee entisestään kriisiyttämään koko poliittista järjestelmää.

Porvarillisen demokratian kriisin syventyminen ja sosialidemokratian uppoaminen entisestään tulee merkitsemään syvimpien ja laajimpien joukkojen etääntymistä vakiintuneesta porvariston poliittisesta järjestelmä. Siksi se on objektiiviselta merkitykseltään joukoille hyväksi. Kaikille poliittisille voimille nousee enemmän ja enemmän esiin kysymys suhtautumisesta. Tutkiessaan talonpoikaiston vallankumouksellista demokraattista liikettä puheenjohtaja Mao on kirjoittanut tunnetusti koskien kysymystä suhtautumisesta joukkoihin:

“Talonpoikaisliikkeen nykyinen nousu on valtavan suuri tapahtuma. Hyvin lyhyen ajan kuluessa useat sadat miljoonat talonpojat nousevat Kiinan keski-, etelä- ja pohjoisosan maakunnissa kuin mahtava myrsky, kuin hirmumyrsky, niin nopeana ja rajuna joukkona, ettei mikään voima, miten suuri tahansa, voi pidättää sitä. He rikkovat kaikki heitä sitovat kahleet ja ryntäävät eteenpäin vapautukseen johtavalla tiellä. He pyyhkäisevät kaikki imperialistit, sotaherrat, lahjotut virkamiehet, paikalliset tyrannit ja kehnon herrasväen hautoihinsa. Jokainen vallankumouksellinen puolue ja jokainen vallankumouksellinen toveri asetetaan kokeeseen ja hyväksytään tai hylätään heidän päätöksensä mukaan. On kolme vaihtoehtoa. Marssitaanko heidän edellään ja johdetaanko heitä? Kuljetaanko heidän perässään viittoillen ja arvostellen? Vai seistäänkö heidän tiellään ja vastustetaanko heitä? Jokaisella kiinalaisella on vapaus valita, mutta tapahtumat pakottavat suorittamaan valinnan nopeasti.”

Porvarillis-demokraattisten toiveiden hälvetessä joukkojen keskuudessa revisionistit valitsevat suhtautumisekseen joukkojen perässä laahustamisen tai joukkojen suoranaisen vastustamisen. Heidän suhtautumisensa kaikkia porvariston kriisejä kohtaan on aina sama. Vilpillisesti vetoamalla “joukkoihin” he samastavat porvariston ja proletariaatin edut ja siten päinvastoin uhraavat joukkojen todelliset edut. Kun kyse on talouskriisistä, he puhuvat elvytyksestä ratkaisuna kriisiin ja kieltävät proletariaatin diktatuurin ainoana ratkaisuna, joka vastaa joukkojen etuja. Kun kyse on alhaisesta äänestysaktiivisuudesta, he väittävät sen palvelevan porvaristoa ja vastustaen vallankumouksellista luokkataistelua he yrittävät epätoivoisesti mobilisoida joukkoja vaaliuurnille. Ja kun kyse on sosialidemokratian uppoamisesta tai yleensä porvarillisen demokratian kriisistä, he jälleen esiintyvät porvarillisen demokratian puolestapuhujina ja pelastajina kieltäen sen tosiasian, että joukot eivät enää tarvitse porvarillista demokratiaa vaan proletaarista demokratiaa, joka voidaan saavuttaa vain proletariaatin diktatuurin valtiossa, joka pystytetään vanhan yhteiskunnan savuavien raunioiden päälle ase kädessä kansansodan tietä.

Meidän kommunistien ainoan oikean, marxilais-leniniläis-maolaisen suhtautumisemme on Perun kommunistinen puolue yhtenäisyytensä perusteissa muotoillut seuraavasti:

“Joukot on organisoitava niin, että he voivat mennä pidemmälle kuin mitä olemassaoleva laillinen järjestys sallii, niin että he taistelevat vanhan järjestyksen tuhoamiseksi eikä sen ylläpitämiseksi.”

Yhdistyen tulevaan talouskriisiin porvarillisen demokratian kriisin syventyminen, sosialidemokratian uppoaminen ja porvarillis-demokraattisten illuusioiden heikkeneminen on suotuisa tilanne joukoille ja haitallinen porvaristolle. Marxisti-leninisti-maoisteina emme halua pelastaa porvaristoa sen omalta kriisiltä. Vastaten joukkojen objektiivisia tarpeita me haluamme enemmän tuollaista kriisiä, me haluamme sen syvenemistä. Näin ollen me taistelemme sen puolesta, että poliittisesta järjestelmästä ideologisesti loittonevia joukkoja ei harhaanjohdeta takaisin porvariston diktatuurin puolustamiseen, vaan sen kriisin syventämiseen tuon diktatuurin kumoamiseksi proletariaatin diktatuurilla. Tätä varten on välttämätöntä entistä selvemmin ryhtyä porvarillisen demokratian ja varsinkin sosialidemokratian paljastamiseen ja niiden taantumuksellisen luonteen selittämiseen. On niin sanotusti kaadettava tietoisuutta joukkojen vaistonvaraiseen vastenmielisyyteen noita kohtaan. Mutta tämä ei yksin riitä.

Jo vuosikausia on ollut selvästi nähtävillä, että tämän kriisin oloissa fasistit, olivat ne halla-aholaisia tai kansallissosialisteja tai jotain muuta, nostavat rumia päitään ja pyrkivät demagogiallaan harhaanjohtamaan joukkoja porvariston taakse. Onnistuaksemme hyödyntämään tilanteen meidän on välttämätöntä käydä samaan aikaan taistelua kahdella rintamalla: porvarillista demokratiaa ja fasismia vastaan. Ilman taistelua porvarillista demokratiaa vastaan hukkaisimme vallitsevan yhteiskunnallisen todellisuuden ja vajoaisimme samaan tyhjänpäiväisyyteen, johon anarkistivetoinen antifasistinen liike on itsensä vienyt alistamalla itsensä parlamenttikretinisteille yhteisrintamassa. Jos taas hylkäisimme antifasistisen taistelun, antaisimme fasisteille tilaa kasvaa syvien ja laajojen joukkojen keskuudessa – meidän maaperällämme, meidän kustannuksellamme. Taistelu kahdella rintamalla ei heikennä, vaan vahvistaa työtämme.

Eduskuntavaaleja vastaan käyty boikottikampanja tarjoaa loistavat edellytykset kehittää työtämme. Kanssakäymisemme joukkojen kanssa on kehittynyt, toimintamuotomme ovat monipuolistuneet ja aktiivisuutemme lisääntynyt. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin ideologisen ja poliittisen linjamme kehittyminen kampanjan myötä. Olemme tehneet arvioissamme joitain virheitä, mutta tiettävästi niistä yksikään ei ole ollut kovin vakava. Päinvastoin olemme huomanneet ne nopeasti ja korjanneet ennen, kuin ne ovat ehtineet aiheuttaa mainittavaa vahinkoa. Siksi voimme mitä luottavaisimmalla mielellä ja entistä tietoisempina tarttua meitä odottavaan työhön.

Enemmän kriisiä porvaristolle!

Alas porvarillinen demokratia ja fasismi!

Eläköön vallankumous ja kommunismi!

Punalippu-kollektiivi

huhtikuu 2019

This entry was posted in Vaaliboikotti. Bookmark the permalink.

Leave a Reply