Työttömyyskysymys on alkanut jälleen tunkeutua etualalle suomalaisessa poliittisessa keskustelussa, kuten nähtiin erityisesti kehysriihessä. Tämä on tietysti ollut mukana jo hallituksen alkutaipaleelta, Rinteen ollessa vielä pääministeri, kun puhuttiin 75 prosentin työllisyystavoitteesta ja työllisyystoimista, jotka oli pohjustettu jo vaalikampanjoissa ja ovat suoraa jatkoa Sipilän hallitukselle. Korona kuitenkin työnsi syrjään tämänkaltaisia kysymyksiä, mutta nyt se on tehnyt jälleen paluuta. Viime vuonna Kaipola, tänä vuonna Veitsiluoto, näistä riitti julkista keskustelua.
Käsillä oleva tilanne tilastojen valossa
Myös tilastollisesti työttömyys osoittaa selvää voimistumista, käytettiin sitten Tilastokeskuksen työvoimatutkimusta tai TEM:n työnvälitystilastoa. Ensin mainitun tuottama virallinen työttömyysaste antaa jonkin verran lievemmän kuvan akuutista työttömyyden räjähdyksestä. Sen mukaan viime vuonna työttömyysasteen trendi nousi äkisti yli 8 prosenttiin eli tasolle, jolla se oli viimeksi ollut vuodenvaihteessa 2017–2018, kun jo elettiin nousukautta, ja tätä ennen vuonna 2013, kun oltiin 2008 kriisin jälkeisessä toisessa laskuaallossa. Kuitenkin trendisarjan huippu tuossa syklissä nähtiin kesäkuussa 2015, jolloin se oli 9,5 prosenttia – vuoden 2020 päätös, 8,2 prosenttia, on sen rinnalla maltillinen. Se on kuitenkin selvästi voimakkaampi kuin tuon tilaston työttömyyden pohjataso, joka voidaan sijoittaa vuoden 2008 jälkeen alimmillaan 6,6 prosenttiin.
Jos sen sijaan tarkastellaan TEM:n lukuja työttömistä työnhakijoista, saadaan synkempi kuva. Viime vuosikymmenen yksittäisen kuukauden huippulukemat kirjattiin viime vuoden huhti- ja toukokuussa, ja nyt, tuoreimpien tilastojen mukaan, 12 kuukauden keskiarvo helmikuussa 2021 on ylittänyt edellisen kriisin huipun keväältä 2016. Kumpaa tahansa mittaria käytetäänkään työttömyydestä, sen paisuminen nykyisen kriisin oloissa ei ole epäselvää.
Tilastot antavat radikaalisti erilaisen kuvan työttömyydestä tällä hetkellä: Tilastokeskus sanoo, että vaikka luvut ovat pahentuneet, ne eivät kurkottele vielä taivaita, kun taas TEM sanoo, että tilanne vastaa viime taantuman pahinta hetkeä. Konkreettisissa luvuissa on eroa jopa 100 000 työttömän verran. Työvoimatutkimuksen luvut ovat järjestään pienemmät johtuen lähinnä kahdesta syystä: siinä käytetyt työttömän kriteerit ovat tiukemmat, ja myös kokoaikaisesti lomautetut näkyvät siinä huonommin. Tilastokeskuksen luku on kansainvälisesti vertailukelpoinen, kun taas TEM heijastelee selvemmin suomalaisen järjestelmän erikoisuuksia ja on siinä mielessä relevantimpi, kun tarkoituksena ei ole vertailla eri maiden lukuja. Silti suurimman osan ajasta kummankin muutokset ovat paitsi samansuuntaisia, myös samansuuruisia, mutta tärkeänä poikkeuksena ovat pahimmat työttömyyskaudet. Esim. työttömyyden paheneminen 2012–2016 näyttäytyi Tilastokeskuksen luvuissa “vain” 50 000:n tai 25 %:n kasvuna, kun taas TEM:n luvuissa kasvua oli 100 000 työtöntä eli reilut 45 %.
Yhtä kaikki, molemmat tilastot osoittavat työttömyyden räjähdysmäisen kasvun 2020 kevättalvella. TEM:n luvuista laskettu 12 kuukauden keskimääräinen työttömyys on noussut 240 000:sta (helmikuu 2020) yli 350 000:een (helmikuu 2021) eli noin 45 %:n kasvu. Tilastokeskuksen trendisarja näytti vielä maaliskuussa 2020 työttömien määräksi 186 000, mutta seuraavassa kuussa se pomppasi 227 000:een, mikä tekee kasvua noin 40 000 tai 22 % yhden kuukauden aikana. Erityisen huomionarvoista on, että viime toukokuusta lähtien tuo luku on vaihdellut välillä 226 000–230 000 työtöntä, eli muutokset ovat alle 2 % työttömien kokonaismäärästä työvoimatutkimuksen trendisarjan mukaan. Toisin sanoen työttömyyden trendi ei ole pandemian alkamisen jälkeen oleellisesti reagoinut kansallisiin rajoituksiin, kansainväliseen pandemiatilanteeseen, markkinapsykologiaan tai muuhun vastaavaan. Tämä osaltaan vahvistaa, että kyse on pohjimmiltaan tavallisesta talouskriisistä eikä viruksen avulla “keinotekoisesti” tuotetusta, joka katoaisi itsestään rajoitusten poistuessa viruksen mukana tai rokotusten edistyessä kansallisesti tai kansainvälisesti, kuten porvarit väittävät yrittäessään salata asian pohjimmaisen luonteen.
Lomautettujen määrä on nykyisen työttömyyden eräs erityispiirre, joka ilmenee TEM:n työnvälitystilastosta. Heidän osuutensa työttömistä on jopa yli kaksinkertainen viime kriisiin verrattuna. Jos kokoaikaisesti lomautettujen ja lyhennettyä työviikkoa tekevien osuus lasketaan pois työttömien työnhakijoiden määrästä, 2012–2016 työttömien 12 kuukauden keskiarvo kasvoi reilu 90 000:lla (reilu 20 000 per vuosi) eli noin 40 %, kun taas nyt helmikuusta 2020 helmikuuhun 2021 heidän määränsä on kasvanut yli 30 000:lla (so. vuotta kohden vajaa 30 000). Jos lomautukset lasketaan pois, ollaan vielä kaukana viime taantuman huipusta, mutta kasvuvauhti on ollut selvästi kovempaa, mitä tulee alleviivata, ja edelleen, taantuman kestäessä lomautukset ovat yleensä alkaneet muuttua irtisanomisiksi.
Kolmas tärkeä indikaattori, joka paljastaa, ettei kyse ole vain hetkellisestä häiriöstä, vaan todella kehittyvästä työttömyyskriisistä on pitkäaikaistyöttömyyden kasvu. Se oli alimmillaan 2019 loppuvuonna reilu 60 000 henkeä, mutta on nyt noussut tasaisesti jo lähes 100 000:een tämän vuoden helmikuussa.
Kysymyksellä on yksittäistä ajanhetkeä suurempaa merkitystä. Vuoden 2008 jälkeen TEM:n luvuilla laskettuna työttömiä (12 kuukauden liukuva keskiarvo) on alimmillaan ollut 240 000 ja työvoimatutkimuksen työttömien trendiluku on alimmillaan ollut 182 000. Joukkotyöttömyys on arkipäivää mistään noususuhdanteista riippumatta. Toiseksi, se on pahentunut. Ennen 90-luvun lamaa 20–64-vuotiaiden työttömyysaste oli noin 2 %, sitten alimmillaan 2008 noin 4,5 %, tämän jälkeen – 6,6 %. Edelleen, vuoden 2008 kriisiä edeltänyt työttömien luku oli TEM:n luvuin alimmillaan reilu 200 000, so. vuosina 2008–2019, jolloin työttömien määrä kasvoi pysyvästi noin 20 prosentilla. Tämä osoittaa sen pysyvän ja pahenevan merkityksen.
Marxilainen käsitys työttömyydestä
Asian teoreettiseksi ymmärtämiseksi on lähdettävä Marxista, joka näkee työttömyyden yhtenä suhteellisen liikaväestön ilmenemismuotona ja asettaa siten koko kysymyksen osana kapitalistista kasautumista. Hän selittää, että kapitalismin kehittyessä riiston suhdeluku kasvaa ja tämä proletariaatin työllistetyn osan lisääntyvä ylityö pakottaa yhä suuremman joukon työläisiä työttömyyteen, joka puolestaan voimistaa työllistetyn osan painetta ylityöhön. Siten hän näkee, että suhteellinen liikaväestö, ja siis työttömyys, on kapitalistisen kasatutumisen välttämätön tulos ja samalla sen vipusin ja jopa elinehto. Hän käsittää, että “suhteellinen liikaväestö on se tausta, jolla työn kysynnän ja tarjonnan laki liikkuu” pääoman vaihtelevia arvonlisäystarpeita vastaavasti. Edelleen, hän huomioi keskittymisen ja luoton merkityksen kapitalistiselle kasautumiselle nähden niiden merkityksen myös työttömyydelle.
Toiseksi on muistettava Lenin. Imperialismin aikana keskittyminen on johtanut monopoliin, luotto on räjähtänyt jättiläismittoihin, valtiomonopolistinen kapitalismi näyttelee jatkuvasti suurempaa roolia ja Marxin tunnistama kapitalistisen kasautumisen yleinen laki on johtanut siihen, että pääoman maastavienti on tullut tavaran maastavientiä olennaisemmaksi; lisäksi Lenin tunnistaa myös muutoksen työvoiman muuttoliikkeessä maiden välillä. Imperialismin myötä ensimmäisen maailmansodan jälkeen kehittyneimpiin kapitalistisiin maihin muodostui pysyvä joukkotyöttömyys.
Menemättä yksityisseikkoihin, jotka on välttämätöntä selvittää perinpohjaisen tutkimuksen keinoin työttömyyskysymyksen todella konkreettiseksi ymmärtämiseksi, voidaan esittää muutama tilastollinen huomio, jotka todistavat marxilaisen ymmärryksen puolesta. Vuosina 2013–2016 teollisuusyritysten liikevaihto supistui noin 10 prosentilla, henkilöstön määrä hieman vähemmän ja henkilöstökulutkin laskivat pari prosenttia, ja on erityisesti alleviivattava, että henkilöstökulut laskivat henkilöstön määrää vähemmän. Sen sijaan liiketulos, joka toimii kasautumisen pohjana, lähes kaksinkertaistui. Mihin nuo rahat käytettiin? Vuosina 2016–2019, kun talous kasvoi, kasvoi myös noiden yritysten liikevaihto yhteensä jopa 20 % ja tämän mukana myös sekä henkilöstökulut että henkilöstön määrä kasvoivat (tosin voitot laskivat hieman). Mutta ne kasvoivat liikevaihtoa vähemmän. Henkilöstökulut kasvoivat vain 7 % ja henkilöstön määrä vain 5 %. Taloustieteellisin termein vaihtelevan pääoman hinta kasvoi enemmän kuin sen edustama työläisten määrä ja liiketoiminnan laajuus kasvoi vaihtelevaa pääomaakin enemmän, mikä osoittaa jälleen riiston tai työn tuotantovoiman kasvua. Kokonaisuutena 2013–2019 liikevaihto (toiminnan laajuus) kasvoi 10 %, liiketulos (lisäarvo) 84 % ja henkilöstökulut (vaihteleva pääoma) 4 % samalla kun henkilöstön lukumäärä laski 4 %. Nämä osoittavat kapitalistisen kasautumisen, riiston kasvun ja suhteellisen liikaväestön siten kuin Marx sen esitti.
Mitä tulee päättyneeseen kehysriiheen, se teki joitain porvariston toivomia, kasautumista palvelevia aloitteita liittyen sähkön verotukseen ja t&k-investointien tasoon, mutta se jätti tekemättä päätöksiä niiden äänekkäimpien vaatimusten puolesta, sanalla sanottuna paikallisesta sopimisesta ja työttömyysturvan leikkaamisesta, jotka koskettavat suoraan työn kysyntää ja tarjontaa. Siten kehysriihi oli ilmausta porvariston reformistisesta taktiikasta, jolla se tyynnyttelee joukkoja lyhyellä aikavälillä vaikeiden aikojen edessä ja ostaa niiden luottamusta imperialismiin ja sen poliittiseen järjestelmään, erityisesti eduskunnan opportunistipuolueiden hyväntahtoisuuteen. Se on vastavallankumouksellista taktiikkaa. Työmarkkinoiden ns. rakenteelliset uudistukset jatkavat siirtymistään työmarkkinapöytiin, tai pikemminkin Etelärannasta tuleviin yksipuolisiin ilmoituksiin, mikä varovaisesti arvioiden saattaisi ilmaista demokraattisen poliittisen järjestelmän kasvavaa kriisiä.
Luokkataisteluoppi
Marx opettaa, että työläiset alkavat ammattiliittojen kautta “järjestää suunnitelmallista yhteistoimintaa työssä olevien ja työttömien kesken murtaakseen tai heikontaakseen tuon kapitalistisen tuotannon luonnonlain heidän luokalleen tuhoisia seurauksia”. Niinpä Engels selittää, että ammattiliitot ja niiden järjestämät lakot “suuntautuvat, vaikkakin yksipuolisesti ja ahtaasti, kilpailua, tuota nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän elinhermoa, vastaan, ne ovat tälle järjestelmälle vaarallisia”, mutta sittenkin niin kauan kuin kapitalismi säilyy, “palkkalait saavuttaisivat luonnollisesti loppujen lopuksi jälleen merkityksensä”, ja siksi työläisten “ei ole tuhottava vain osa kilpailusta, vaan kilpailu yleensä, ja sen he tulevat tekemään” osoittaen siten sosialistisen vallankumouksen ainoaksi ratkaisuksi.
Edelleen, Engels tunnustaa, että “enimmät lakot päättyvät työläisille vahingollisesti”, mutta silti ne puhkeavat, koska “heidän täytyy protestoida palkan alentamista vastaan ja jopa tällaisen alentamisen välttämättömyyttäkin vastaan”. Heidän vaikenemisensa merkitsisi, että “porvaristolle myönnettäisiin oikeus kaupalle edullisina aikoina riistää työläisiä ja seisahdusten aikana antaa työläisten kuolla nälkään”. Manifestissa he huomauttavatkin, että tärkeimpänä tuloksena on työläisten suurempi yhteenliittyminen. Lopulta käsiteltyään Englannin varhaisissa lakkotaisteluissa ilmennyttä sotilaallisutta Engels asettaa määrätietoisesti: “Luonnollisesti nämä lakot ovat vain etujoukkokahakoita, jotka vain harvoin muuttuvat vakaviksi taisteluiksi; niiden tulos ei vielä ratkaise mitään, mutta ne osoittavat epäilemättömän selvästi, että ratkaiseva taistelu proletariaatin ja porvariston välillä lähestyy. Lakot ovat työläisille sotilaallinen koulu, jossa heitä valmennetaan suureen, väistämättömästi edessä olevaan taisteluun. Vihdoin ovat lakot eri työalojen edustajien mielenosoituksia, jotka ilmaisevat heidän liittymisensä suureen työväenliikkeeseen.”
Nämä ovat arvokkaita opetuksia, miten taistelua päivittäisten vaatimusten puolesta kehitetään vallankumouksellisesti, miten työttömyyskysymys ja proletariaatin ammatillinen taistelu käsitetään osana luokkataistelun kokonaisuutta. Sanotun perusteella on selvää, miten suuri, pysyvä ja kasvava merkitys tällä on vallankumoukselle Suomessa. Vallankumouksellisten on suhtauduttava vakavasti näiden luokkataistelun lakien tutkimiseen ja soveltamiseen, jos he haluavat tehdä vallankumouksen.