Hallitusneuvotteluissa on nyt alkamassa “vaikeiden kysymysten” (ilmasto ja maahanmuutto) vaihe, jossa puolueet ottavat yhteen julkisuuden kautta entistä näyttävämmin. Orpon suunnitelmana oli, että noihin “vaikeisiin kysymyksiin” tartuttaisiin tällä viikolla kaikessa rauhassa, mutta sekä PS että RKP alkoivat sotkea hänen käsikirjoitustaan.
Sunnuntaina Purra vaati Orpolta, että muut kuin noita kysymyksiä käsittelevät neuvotteluryhmät pistettäisiin tauolle, mihin Orpo suostui. Nyt spekuloidaan jo PS:n näytösluonteisella ulosmarssilla Säätytalolta.
Samana päivänä RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anders Adlercreutz julkaisi kirjoituksen, jossa ei säästelty loukkauksia Perussuomalaisten ja Kokoomuksen suuntaan. Kirjoituksessa lietsotaan eräitä väärinkäsityksiä, jotka meidän on oikaistava ymmärtääksemme tekstin oleellisen sisällön ja valottaaksemme tätä kautta laajempia kysymyksiä.
Heti Adlercreutzin kirjoituksenalussa vakuutellaan, että “Suomi ei ole syvässä kriisissä”, mutta itse asiassa koko kirjoitus käsittelee ja ilmaisee suomalaisen imperialismin syvenevää yleiskriisiä. Niin ikään siinä uskotellaan, että “muutokselle on tarve yksinkertaisesti siksi, että kahden kriisin jälkeen on ilmeistä, ettemme selviäisi kunnialla enää kolmannesta” – kuitenkaan mikään kirjoituksessa sanottu ei viittaa tähän akuuttiin uhkaan, vaan siinä käsitellään yksinomaan suomalaisen imperialismin strategisia, pitkän aikavälin etuja, joita hallituksen tulisi määrätietoisesti edistää. Kirjoitusta on luettava nimenomaan tässä, suomalaisen imperialismin yleiskriisin valossa.
Vahvistettuaan hyväksyvänsä VM:n esittämän 9 miljardin sopeutustarpeen “kestävyysvajeen” supistamiseksi, Adlercreutz luettelee suomalaisen imperialismin taloudellisia ongelmia kotimaassa:
“Suomi on erkaantunut muiden Pohjoismaiden kehityksestä. Rakenteellinen työttömyys on korkeammalla tasolla ja tuottavuuden kasvu on ollut heikompaa kuin muissa maissa. Julkinen taloutemme on kroonisesti alijäämäinen. Työmarkkinat ovat jäykät ja niillä on merkittävä kohtaanto-ongelma.
Samaan aikaan väestömme vanhenee. Syntyvyys on matala ja demografinen pyramidi on nurinperinpäin. Esimerkiksi Ruotsilla ei näitä ongelmia ole.
Ja nämä ovatkin ne eniten korjaamista kaipaavat asiat: työmarkkinat on saatava joustaviksi ja väestön ikärakenne korjatuksi.”
Taantumuksellisten kesken voi olla eroja painotuksissa ja sanavalinnoissa, mutta pohjimmiltaan kaikki eduskuntapuolueet yhtyvät näihin. Nämä puheet eroavat hyvin vähän porvareiden puheista muissa Euroopan imperialistisissa maissa, ja tavoite on kaikissa sama: työvoiman arvon alentaminen imperialistien kotimaissa. Eräässä VND-Peru-sivustolla julkaistussa artikkelissa on valotettu laajempaa kontekstia:
“Tuottavuuden lasku imperialistisissa maissa on ollut koko ajan näkyvämpää 70-luvulta lähtien, koska pääomien vienti riistämään työvoimaa maissa, joissa työvoima on runsaampaa ja halvempaa kuten Kiinassa ja sorretuissa maissa, on sallinut nyhtää liikavoittoja finanssipääomalle ja siten valtavasta yhteiskunnallisesti tuotetusta rikkaudesta maailman tasolla muodostuu pieni määrä monimiljonäärejä kourallisessa imperialistisia maita (kapitalismin peruslain ilmaus). Tämän vuoksi imperialististen maiden talouksissa ilmenee pysähdystendenssi.”
Ja miten Adlercreutzin mukaan nämä ongelmat tulisi ratkaista? Hän sanoo: “Mikään mainitsemistani haasteista ei ratkea maahanmuuttoa suitsimalla tai vihreää siirtymää hidastamalla. Päin vastoin: nämä käsillä olevat ongelmat vain pahentuisivat jos toimisimme näin.” Tässä hän edustaa täsmällisesti porvariston hallitsevaa kantaa.
Aloittakaamme “vihreästä siirtymästä”. Esimerkiksi Antti Herlin, joka on Suomen varakkaimpia ja vaikutusvaltaisimpia porvareita, on jyrähtänyt, että suomalaisen elinkeinoelämän etu on yksiselitteisesti pitää kiinni “vihreästä siirtymästä”. Eräänä tätä edesauttavana tekijänä kovassa kansainvälisessä kilpataistelussa on valtiomonopolistinen kapitalismi, josta huomattava osa koordinoidaan EU:n kautta. Tämä teknologinen uudistuminen liittyy paitsi kiristyvään kansainväliseen kilpailuun ja imperialististen talouksien militarisoitumiseen, myös pysähdystendenssin torjumiseen. Lenin on selittänyt:
“Monopoli ei tietenkään voi kapitalismin vallitessa milloinkaan täydellisesti ja hyvin pitkäksi ajaksi poistaa kilpailua maailmanmarkkinoilta (siinä on muun muassa yksi syy ultraimperialismin teorian järjettömyyteen). Tuotantokulujen supistamisen ja voittojen suurentamisen mahdollisuus teknillisten parannusten avulla vaikuttaa tietenkin uudistusten hyväksi. Mutta monopolille ominainen pysähdys- ja mätänemistendenssi vaikuttaa puolestaan edelleenkin ja pääsee eri teollisuusaloilla ja eri maissa aika ajoin voitolle.”
Tänään – aikana, jota leimaa imperialismin entistä suurempi mädäntyminen – pysähdystendenssi ja siitä johtuva kapitalismin kasvun hidastuminen on paljon voimakkaampaa kuin Leninin aikana. Toveri Stalin huomautti tästä jo toisen maailmansodan jälkeen, ja tänään asiaintila on vieläkin painokkaampi.
“Vihreä siirtymä” ja muu teknologinen uudistuminen liittyy, kuten Lenin edellä sanoo, tuotantokulujen (palkkakulujen) supistamiseen ja voittojen kasvattamiseen, toisin sanoen elävän ihmistyön korvaamista entistä enemmän koneilla. Tämä on edelleen yhteydessä työttömyyden eli, täsmällisemmin, suhteellisen liikaväestön kasvuun.
Usein kuulee väitettävän, että samalla, kun teknologinen kehitys poistaa joitain töitä, se luo tilalle uusia töitä. Marx on kuitenkin selittänyt: “uusia toiminta-aloja avautuu toisille työväenluokan osille, esimerkiksi sen nuoren työläissukupolven osalle, joka oli jo valmis astumaan hävinneelle teollisuusalalle”. Suomessa tämä voidaan selvästi havaita esimerkiksi taantuvissa entisissä teollisuuskaupungeissa. Meikäläiset porvarit puhuvat kainostellen “kohtaanto-ongelmasta“, jota käytetään verukkeena esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan heikentämiseen tai muutoin “työnteon kannustinten lisäämiseen”, jotka ovat kokonaisuutena hyökkäys proletariaattia vastaan.
Pääomien virtaaminen uusiin teknologioihin edellyttää parempaa voiton suhdelukua eli korkeampaa riistoastetta. Tämän johdosta teknologinen uudistuminen alentaa työvoiman arvoa. Suhteellisen liikaväestön etenevä tuotanto kiihdyttää tuota työvoiman arvoa alentavaa vaikutusta entisestään, Marxin sanoin: “Teollisuuden vara-armeija eli suhteellinen liikaväestö harjoittaa seisausten ja keskinkertaisten elpymisten aikana painostusta toimivaan työläisarmeijaan ja hillitsee sen vaatimuksia liikatuotannon ja kuumeisen kiirekauden aikana”. Ilmiön voimakkuudesta kertoo jotain se, että talouden nousukaudellakin Suomessa on nykyisin alimmillaan noin 200 000 työtöntä eli noin 7 % työvoimasta.
Tunnetusti massiivinen työttömyys ei ollenkaan poissulje sitä, että porvaristo katsoo tarvitsevansa lisää työläisiä, erityisesti maahanmuuttajia. Adlercreutz, kuten yllä siteerasimme, kantaa huolta “rakenteellisesta työttömyydestä”, mutta myöhemmin samassa tekstissä hän vakuuttaa: “Ellemme saa nettomaahanmuuttoa kasvatettua useilla kymmenillä tuhansillla ihmisillä vuositasolla, olemme pulassa”. Hyvin kuvaavaa. Tarkemmin ottaen hän yhtyy ETLA:n esittämiin lukuihin: nykyisin nettomaahanmuutto on noin 15 000 henkilöä vuodessa, mutta se tarvitsisi nostaa 44 000 henkilöön, jotta “huoltosuhde” pysyisi edes nykyisellään – kieltämättä kunnianhimoista. Siirtotyövoiman suurempi käyttö on eräs keino palkkojen alentamiseen, mutta samalla sillä on myös muita vaikutuksia, erityisesti osan työläisistä lahjominen (työläisaristokratia) vallitsevan järjestyksen puolustamiseksi sekä luokan voimakkaampi pirstominen sen taistelun heikentämiseksi.
Perussuomalaisilla on tässä erityistä roolia, sillä kaikista puolueista se on innokkaimmin ottamassa mallia Tanskasta, jossa on 2000-luvulla tehty toistuvasti uusia toimia maahanmuuttajaväestön kiusaksi. Hävyttömimmästä päästä on “gettolaki”, jonka perusteella köyhillä maahanmuuttajavaltaisilla alueilla on mm. poliisin tehostettua läsnäoloa ja ankarammat rangaistukset – lainsäädäntö on yhä voimassa, joskin “getto”-termi on korvattu yhtä ällöttävällä termillä “rinnakkaisyhteiskunta”. Kuitenkin Tanskassa nettomaahanmuutto on hieman suurempaa kuin Suomessa. Ruotsi, jossa maahanmuutto on selvästi suurempaa, on myös alkanut liikkua selvemmin tähän suuntaan.PS:nmaahanmuuttopolitiikan kulmakivi onsiis maahanmuuttajien voimakkaampi kontrolli, voimakkaampi riisto ja sorto – ei niinkään luopuminen imperialismin loismaisesta asennoitumisesta maahanmuuttoon.
“Tanskan malli”, jonka puolesta Purra on puhunut, on linjassa Halla-ahon näkemysten kanssa. Vaikka puolueja erityisesti Halla-aho on julkisesti puhunut Euroopan ulkopuolelta tulevan maahanmuuton totaalisen lopettamisen puolesta, hän on toisaalla tunnustanut, että sen toteutuminen on epärealistista, ja painottanut, että PS:n merkitys on siinä, että se pakottaa toiset puolueet uudistumaan, kuten esimerkiksi Tanskassa ja Ruotsissa on käynyt. Suomi seuraa perässä, minkäOrpo on jo vihjannutkin julkisuuteen sanoessaan, että vaalituloksen pitää näkyä myös maahanmuuttopolitiikassa.
Ottaen huomioon maahanmuuttokysymyksen tärkeyden ja monipuolisuuden, on aiheellista painaa mieleen Marxin analyysi Irlannin-kysymyksestä. Hän katsoi, että “ratkaisevaa iskua Englannin valtaapitäviä luokkia vastaan … ei voida suorittaa Englannissa, vaan ainoastaan Irlannissa” ja “Irlannin kansallinen vapautus ei ole mikään abstraktisen oikeuden tai inhimillisen tunteen kysymys, vaan Englannin työväenluokan oman sosiaalisen vapautumisen ensimmäinen ehto”, selittäen edelleen tarkemmin:
“Kaikissa Englannin teollisuus- ja kauppakeskuksissa on nykyisin työväenluokka, joka on hajaantunut kahdeksi toisilleen vihamieliseksi leiriksi, englantilaisiin proletaareihin ja irlantilaisiin proletaareihin. Tavallinen englantilainen työläinen vihaa irlantilaista työläistä kilpailijana, joka painaa alas elintasoa. Hän tuntee itsensä tämän suhteen hallitsevan kansakunnan jäseneksi ja juuri sen vuoksi joutuukin aristokraattiensa ja kapitalistiensa työkaluksi Irlantia vastaan, lujittaa täten näiden mahtia häneen itseensä. Hän hoivailee sisimmässään uskonnollisia, sosiaalisia ja kansallisia ennakkoluuloja irlantilaista työläistä kohtaan. Hän suhteutuu tähän suunnilleen kuten valkoihoiset köyhät mustaihoisiin Amerikan valtioliiton entisissä orjavaltioissa. Irlantilainen maksaa hänelle takaisin samalla mitalla. Hän näkee englantilaisessa työläisessä osasyyllisen ja sokean työkalun englantilaiseen herruuteen Irlannissa.
Tätä antagonismia pidetään keinotekoisesti hereillä ja tehostetaan lehdistön, saarnastuolin ja pilalehtien välityksellä, lyhyesti sanoen kaikin vallassaolevien luokkien käytettävissä olevin keinoin. Tässä antagonismissa on Englannin työväenluokan voimattomuuden salaisuus sen järjestyneisyydestä huolimatta. Siinä on kapitalistiluokan mahdin säilymisen salaisuus. Kapitalistiluokka on siitä täysin tietoinen.”
Marxin sanat paljastavat täysin, että suomalaisen porvariston maahanmuuttomyönteisyys ja maahanmuuttokielteisyys ovat sille tarpeellisia toisiaan täydentävinä.
Vaihtoehdoksi maahanmuuton lisäämiselle on toisinaan ehdotettu “Japanin mallia”, josta esimerkiksi Halla-aho on puhunut. Japanissa maahanmuutto on hyvin vähäistä, mutta 65–69-vuotiaista puolet on yhä työelämässä, ja 70–74-vuotiaistakin jopa joka kolmas. Adlercreutz toteaakin suoraan, että jos nettomaahanmuuttoa ei saada nostettua ETLA:n ehdottamalle tasolle, “eläkeikää olisi nostettava reilusti”. Eläkeiän nostaminen tarkoittaa työvoiman arvon alentamista, sillä eläkkeet ovat lykättyä palkanmaksua.
Lisääpä siis porvaristo maahanmuuttoa tai nostaapa se eläkeikää, joka tapauksessa työvoiman arvo alenee. Näiden välinen vastakkainasettelu Halla-ahon tai Adlercreutzin tapaan on lisäksi täysin keinotekoista. Porvaristolle ei ole tuottanut tunnontuskia tehdä kumpaakin ja vielä muitakin toimia. Painotukset näiden välillä voivat tietenkin vaihdella jonkin verran esimerkiksi vaalitulosten mukaan tai muilla perusteilla, mutta on tunnettua, että porvaristo soveltaa koko spektriä pitäen sisällään maahanmuuton lisäämistä, eläkeiän nostoa sekä muita toimia kuten korkeaa inflaatiota tai “työllisyystoimia”.
Yhteenvetona, imperialismin mädäntymisen ollessa päivä päivältä suurempaa porvaristo yrittää epätoivoisesti taistella sen edessä musertavasti kasvavaa pysähdystendenssiä vastaan soveltaen laajaa kirjoa toisiinsa liittyviä keinoja. Valtiomonopolistisen kapitalismin tukemana se pyrkii toteuttamaan “vihreää siirtymää” ja teknologista uudistumista vastavoimana taloutensa pysähtyneisyydelle. Sen toisena puolena on suhteellisen liikaväestön kasvu, jonka painetta työssä olevia työläisiä kohtaan voimistetaan entisestään muun muassa piinaamalla työttömiä ja muilla “työllisyystoimilla” sekä nostamalla eläkeikää ja lisäämällä maahanmuuttoa. Samalla se voimistaa työväenluokan pirstomista toisilleen vihamielisiin osiin heikentääkseen työväenluokan taistelua ja suojatakseen omaa valtaansa. Siten yhdellä puolella on finanssipääoman rikkauden ja vallan kasvu entistä suuremmaksi sekä lahjotun työläisaristokratian voimakkaampi erottuminen työväenluokasta – toisella puolella on laajenevien joukkojen kasvava kurjuus ja oikeudettomuus.
Mutta tästä seuraa, että torjuessaan pysähdystendenssiään imperialismin monopolistisuus itse asiassa voimistuu, mikä on koko mädäntymis- ja pysähtymistendenssin perusta. Lisäksi jotkut sovelletut keinot, kuten maahanmuuton lisääminen, merkitsevät suorasti imperialismin loismaisuuden eli mädäntymisen kasvua. Sanalla sanoen imperialismista tulee monopolistisempi, loismaisempi, mädäntyneempi ja kuolemansairaampi. Kommunistisen puolueen manifestin sanoin porvaristo voittaa kriisinsä “siten, että se valmistelee entistä monipuolisempia ja entistä tuhoisampia pulia ja vähentää niiden torjumiskeinoja”. Imperialismin uppoaminen kasvaa vääjäämättä.
Seuraava hallitus on astumassa valtaan tilanteessa, jossa finanssipääoma on tehnyt valtavia voittoja samalla, kun joukkojen elintaso on romahtanut voimakkaasti sekä köyhimpien joukkojen että keskikerrosten osalta. Joukkojen taistelu oli väistyvän hallituksen aikana voimakkaasti rajoitettua sekä pandemian verukkeella että yleensä opportunismin petollisuudella, joten valtava määrä raivoa on patoutunut. Kuitenkin joukot ovat alkaneet jo herätä, ja Suomessa osana kansainvälistä trendiä vappumarssit olivat suurimpia pitkiin aikoihin. Päivä päivältä kasvava syklinen liikatuotannon kriisi kärjistää tätä entisestään. Opportunistit valmistelevat jo laajoja joukkomobilisaatioita hallitusta vastaan puheillaan “Suomen historian oikeistolaisimmasta hallituksesta”. Suomi on astumassa luokkataistelun nousukauteen, jota kansainvälisellä tasolla kehystää uusi vallankumousaalto.