Juhlistakaa Suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen 50. juhlavuotta kansansodalla kommunismiin asti!

Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!

Toistaiseksi viimeinen osa julkaisusarjaamme “Maailman maolaisen liikkeen tuoreita tekstejä”. Sarjassa on aiemmin julkaistu Latinalaisessa Amerikassa (linkki) ja Euroopassa (linkki) pidettyjen kokousten asiakirjoja sekä yhteisiä julkilausumia Marxin (linkki) ja Lokakuun vallankumouksen (linkki) kunniaksi. Käännös perustuu pääasiassa englanninnokseen (http://www.demvolkedienen.org/index.php/en/t-dokumente-en/1270-celebrate-the-50th-anniversary-of-the-great-proletarian-cultural-revolution-with-people-s-war-until-communism), mutta myös espanjankielistä on käytetty apuna (http://www.demvolkedienen.org/index.php/es/t-theorie-es/t-dokumente/1268-celebrar-el-50-aniversario-de-la-gran-revolucion-cultural-proletaria-con-guerra-popular-hasta-el-comunismo).

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous (SPKV) on proletariaatin luokkataistelun historian korkein virstanpylväs. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta sen alkamisesta vuonna 1966, ja 50. juhlavuoden kunniaksi kommunistiset puolueet ja järjestöt, jotka allekirjoittavat tämän julkilausuman, katsovat välttämättömäksi ottaa kannan tähän suureen tapahtumaan. SPKV oli pääasiassa poliittinen vallankumous, ja ottaen sen merkityksen huomioon, jokainen kommunisti ja vallankumouksellinen on mobilisoitava sen propagoimiseksi rohkealla ja määrätietoisella otteella. Mutta tämä ei yksin riitä, vaan samalla on välttämätöntä kehittää kärkevää taistelua revisionismia ja kaikkea opportunismia vastaan, sillä ne pyrkivät esittämään SPKV:n erillään kansainvälisen kommunistisen liikkeen kysymyksistä.

SPKV:n opetukset vaativat selvän rajan vetämistä ja niiden revisionistien osoittamista, jotka yrittävät salamatkustaa kulttuurivallankumouksen mukana, kylvää sekaannusta ja huijata varomattomia. Meidän on selvästi nähtävä Perun revisionistinen ja kapitulationistinen linja – jolla on tänään oma järjestönsä PCP/MOVADEF ja Josén klikki VRAE:ssä – avakianismi ja sen absurdi “uusi synteesi”, prachandismi ja sen “2000-luvun sosialismi” ja “monen puolueen kilpailu” samoin kuin muut uuden revisionismin kavalat ilmaukset, jotka yrittävät esittää puheenjohtaja Maon tavallisena liberaalina ja uudelleentulkita SPKV:n tapahtumana, jolta puuttuu pätevyyttä ja vallankumouksellista terävyyttä. Proletaarisen maailmanvallankumouksen hyökkäysvaihe ja meidän kehittämämme kampanja maoismin puolesta on murskaava heidän alhaiset valheensa. Sen sijaan kansainvälinen proletariaatti, täynnä kommunistista ylpeyttä ja kantaen vahingoittumatonta punaista lippuaan kohti korkeampia huippuja, tulee etenemään väsymättömässä taistelussa kohti luokatonta, so. kommunistista yhteiskuntaa. Kohottakaa korkealle, puolustakaa ja soveltakaa maoismia!

Kansainvälisestä tilanteesta ja luokkataistelusta

Nykyinen kansainvälinen tilanne olisi käsittämätön ilman luokkataistelun teoriaa ja sen kehitystä maoismin myötä. Vain tämän teorian avulla ymmärrämme, että tämän aikakauden perusristiriidat ovat sorrettujen kansakuntien ja imperialismin välillä, proletariaatin ja porvariston välillä ja imperialistien kesken, että tänään ristiriita sosialismin ja kapitalismin välillä on olemassa vain ideologian ja historian alalla ja että pääristiriita on sorrettujen kansakuntien ja imperialismin välillä; että imperialismi koostuu valloista ja supervalloista, jotka kehittyvät keskinäisten salaliittojen ja vihollisuuksien kautta, ja sorretut kansakunnat, kolmas maailma, ovat ryöstösaaliina taistelussa maailman jaosta – samalla ne ovat maailmanvallankumouksen perusta ja vallankumouksellisten myrskyjen silmässä; että vallankumous on historian ja politiikan pääsuuntaus; ja että proletaarinen maailmanvallankumous on kolmannessa, strategisen hyökkäyksen vaiheessaan, “seuraavien 50–100 vuoden” ajanjaksossa, jolloin imperialismia kohtaa sen suurin mädäntyminen ja se tulee täysin proletaarisen maailmanvallankumouksen poispyyhkäisemäksi maailmankansansodassa – prosessissa, jonka proletaarisen maailmanvallankumouksen uusi suuri aalto on käynnistänyt.

Tällainen ymmärrys nykyisen maailman kolmesta perusristiriidasta on ratkaiseva kysymys, jonka uusi revisionismi kiistää. Tästä kysymyksestä käydään tärkeimmät teoreettiset taistelut marxilaisuuden ja revisionismin välillä.

Lenin on opettanut: “Nykyisin muodostuneen kansainvälisen tilanteen perustana ovat imperialismin taloudelliset suhteet. 20. vuosisadan kuluessa tämä kapitalismin uusi, korkein ja viimeinen vaihe on muotoutunut täydellisesti”; ja että maailman jakautuminen sortaviin kansakuntiin ja sorrettuihin kansakuntiin on imperialismin ominaispiirre. Siispä, jotta ymmärtäisimme nykyistä tilannetta, emme voi lähteä liikkeelle kapitalismin perusristiriidasta, sillä olemmehan kapitalismin korkeimmassa ja viimeisessä vaiheessa, imperialismissa.

Yksi luokkataistelun laeista on väkivalta, ja tämä kysymys on erityisen vakava imperialismin aikana, sillä imperialismi on sotaa ja poliittista taantumusta kautta linjan. Imperialistinen sorto muuttaa sorretut kansakunnat vaikutusalueiksi, so. yhden tai toisen imperialistisen vallan tai supervallan hallitsemiksi, siirtomaan tai puolisiirtomaan asemassa oleviksi taloudellisiksi alueiksi. Imperialistit pyrkivät noiden maiden jakamiseen ja uudelleenjakamiseen piirtääkseen hyökkäyssodan kautta uudelleen ns. Laajennetun Lähi-idän kartan keskellä polttavaa taistelua hegemoniansa ylläpitämiseksi ja syvästä talouskriisistään eroon pääsemiseksi. Syyrian sisällissodassa ilmenee tämä laki.

Niin kutsutun Lähi-idän tapahtumat muodostaisivat käsittämättömän kirjon asioita, joiden tulevaa kehitystä ei pystyttäisi näkemään, mikäli emme hyödyntäisi sitä analyysin ja muutoksen työkalua, joka on luokkataistelun teoria, joka kansainväliseen tilanteeseen sovellettuna sisältyy puheenjohtaja Maon teesiin “kolmen maailman erkanemisesta”. Jotta voisimme ymmärtää niin monimutkaisen vyyhdin kuin tapahtumat Syyriassa, Irakissa tai Turkissa – missä miljoonien henkien monimutkainen meneminen ja tuleminen toimii historiallisen kehityksen pysyvänä moottorina –, meidän on tartuttava lujasti luokkataisteluun. Vain soveltamalla luokkataistelun teoriaa ja siihen sisältyviä nykymaailman kolmea perusristiriitaa on mahdollista ymmärtää, että ns. Lähi-itä muodostaa tänään maapallon sen osan, jossa perusristiriidat kohtaavat; että imperialistinen hyökkäyssota on noiden sorrettujen maiden silpomista ja uudelleenjakoa varten – hyökkäyssota, jota on käyty 1990-luvulta asti – kärjistäen kaikkia ristiriitoja ja kiihdyttäen vallankumousta; että pääasia meille on taistella sen puolesta, että saisimme johdon sorrettujen kansakuntien aseellisen taistelun myrskyssä, joka kohoaa imperialismia vastaan, pääasiassa jenkki-imperialismia, unohtamatta kuitenkaan ydinasesupervalta Venäjää ja kaikkia muita imperialistivaltoja; ja että nykyinen ongelma on, että taistelu ei kehity oikein johtuen kommunistisen puolueen poliittisen ohjauksen puutteesta.

Lähtien liikkeelle siitä, mitä puheenjohtaja Mao kehitti, voimme ymmärtää vallitsevan tilanteen sellaisissa maissa kuin Ukraina, Syyria, Irak, Libya ja Afganistan, joissa kaksi perusristiriitaa kärjistyvät ja kolme voimaa toimii. Kaksi ristiriitaa ovat: 1) ristiriita sorrettujen kansakuntien/kansojen ja imperialismin välillä, so. pääristiriita, ja 2) ristiriita imperialistien kesken, so. toissijainen ristiriita. Kolme voimaa ovat: 1) yhdysvaltalainen imperialismi, ainoa hegemoninen supervalta, ja sen väliaikaiset liittolaiset; 2) ydinasesupervalta Venäjä ja sen väliaikaiset liittolaiset; 3) sorretut kansakunnat, mukaan lukien kaikki niiden luokat ja kansalliset vähemmistöt, pois lukien kourallisen pettureita, jotka seuraavat kansallisen alistamisen teoriaa. Nämä voimat (sorretut kansakunnat ja kansalliset vähemmistöt) ovat tilapäisesti ja suhteellisesti heikkoja, koska niiltä puuttuu vielä kommunistinen puolue, joka yhdistäisi heidät yhteisrintamaan imperialistista hyökkäystä vastaan ja joka estäisi heidän polkemisensa maahan imperialistien saappaan alle.

Pääasiallisen ristiriidan ratkaisemiseksi näissä maissa tarvitaan marxilais-leniniläis-maolaista kommunistista puoluetta johtamaan kansallisen vastarinnan yhteisrintamaa, johon voivat yhdistyä kaikki ne voimat, jotka haluavat taistella imperialistisen tunkeutujan hävittämiseksi ja huipentaa taistelun uusdemokraattiseen vallankumoukseen kansansodan tietä. Ei saa tulkita väärin, minkä puheenjohtaja Mao on selvästi asettanut itsenäisyydestä ja itsemääräämisestä yhteisrintamassa. Niin kutsutun Lähi-idän kansojen halu vapauteen ja ulkomaisen ikeen hävittämiseen on pelkkää harhakuvitelmaa, ellei järjestäydytä tai uudelleenjärjestäydytä, tilanteesta riippuen, kommunistisiksi puolueiksi, jotka hallitsevat lujasti luokkataistelun lait ja sen seurauksena kohottavat aseelliset taistelut kansansodaksi.

Me painotamme, että ilman todellista proletaarista johtoa ja sen järjestynyttä etujoukkoa kansallinen taistelu – mukaan lukien kansallisten vähemmistöjen taistelu – on tuomittu palvelemaan mitä tahansa tyrkyllä olevaa komentokeskusta ja on siten tuomittu alistettavaksi. Nämä ovat luokkataistelun kehityksen väistämättömiä lakeja, ja on revisionismia yrittää kieltää ne tai julistaa ne vanhentuneiksi tai mitä tahansa muuta.

Sekä nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa että taistelussa proletariaatin diktatuurin pystyttämiseksi ja puolustamiseksi luokkataistelu on ohje, jonka avulla kaikki tapahtumat on mahdollista kytkeä toisiinsa sekä löytää ja hallita lait, jotka vaikuttavat sen kehitykseen. Siksi meidän on tutkittava kansainvälistä tilannetta maoismin valossa. Ja juuri maoismin valossa meidän on taisteltava vallankumouksen johtamiseksi kussakin maassa proletaarisen maailmanvallankumouksen osana ja palveluksena sille.

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous – SPKV

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous on proletariaatin luokkataistelun historiallisesti ja poliittisesti korkein ilmaus kansainvälisellä tasolla, so. korkein ilmaus proletariaatin diktatuurin puolustamisesta, joka käsitetään kaikinpuolisena diktatuurina porvaristoa kohtaan.

Luokkiin jakaantuneessa yhteiskunnassa luokkataistelu on historian laki. Tästä johtuen marxilaiset soveltavat sitä kaikkiin yhteiskunnallisen elämän ilmiöihin tunnistaen sen nykyaikaisen elämän mitä kirjavimmissa ilmauksissa. Luokkataistelu kehittyy ideologisella, poliittisella, taloudellisella ja sotilaallisella alalla; mutta ennen kaikkea on elintärkeää ymmärtää, että luokkataistelu välttämättä johtaa proletariaatin diktatuuriin. Kuten suuri Lenin sanoi: “Marxilainen on vasta se, joka laajentaa luokkataistelun tunnustamisen proletariaatin diktatuurin tunnustamiseen asti”. Tässä mielessä SPKV oli taistelua proletariaatin kaikinpuolisen diktatuurin perustamiseksi ja sen tunnustamista, että koko sosialismin rakentamisen ja proletariaatin diktatuurin kauden ajan luokat ovat objektiivisesti olemassa ja niiden välillä on antagonistisia ristiriitoja, että porvaristo pesiytyy puolueeseen ja luokkataistelu jatkuu koko sosialismin ajanjakson kestäessä kommunismiin asti.

Ja kuten jo SPKV:n alussa on todettu: “Vaikka porvaristo on kukistettu, se yrittää yhä käyttää riistävien luokkien vanhoja aatteita, kulttuuria, perinteitä ja tapoja turmellakseen kansanjoukkoja, vangitakseen heidän mielensä ja yrittääkseen palata näyttämölle. Proletariaatin on tehtävä tismalleen päin vastoin: sen on päättäväisesti vastattava jokaiseen porvariston haasteeseen ideologian alalla ja käytettävä proletariaatin uusia aatteita, kulttuuria, perinteitä ja tapoja muuttaakseen koko yhteiskunnan henkisen katsomuksen.”

Suuri harppaus eteenpäin ja kansankommuunien pystyttäminen 1957–1958 edistivät tehokkaasti kollektiiviseen omistukseen perustuvan talouden kehitystä ja sosialistista vallankumousta. Ne olivat voittoja oikeisto-opportunismista ajanhetkenä, jolloin, mitä tulee kansainväliseen tasoon, kapitalismia restauroitiin SNTL:ssä ja muissa Itä-Euroopan maissa.

Puheenjohtaja Mao varoitti vuonna 1962: “älkää koskaan unohtako luokkataistelua”. Samana vuonna sosialistisen kasvatusliikkeen myötä oli mahdollista antaa maaseudulla uusi sysäys taistelulle kapitalistisen tien seuraajia vastaan. Vuonna 1965 filosofian kritiikki ja porvariston ja revisionistien ajamien taidemuotojen kritiikki kulttuurin alalla valmistelivat maaperää SPKV:n laukaisemiselle vuonna 1966. Aluksi oli revisionistisia aineksia, jotka olivat pesiytyneet puolueen korkeimpaan johtoon, ja he pyrkivät hallitsemaan Kulttuurivallankumouksen toteutusta; heidän vastavallankumouksellinen toimintatapansa paljastettiin myöhemmin. Sellaiset ihmiset kuin Liu Shaoqi, Kiinan kansantasavallan silloinen presidentti; hänen nokkamiehensä, Pekingin puoluejärjestön johtaja Peng Sheng; puolueen ja valtion propaganda- ja lehdistövastaava, Pekingin puoluekomitean jäsen Lu Dingyi; muiden muassa punoivat raivokkaasti puolueen- ja sosialisminvastaisia kantojaan kapitalismin palauttamiseksi.

Puheenjohtaja Maon linja on käsittänyt tämän perustavanlaatuisen kysymyksen seuraavasti: “Sosialistinen yhteiskunta kuoriutuu vanhan yhteiskunnan sisältä. Ei ole helppoa lakkauttaa yksityisomistuksen aatetta, joka on syntynyt tuhansia vuosia vallinneiden luokkayhteiskuntien aikana, eikä tottumuksen voimaa tai riistävien luokkien ideologista ja kulttuurillista vaikutusta, jotka liittyvät yksityisomistukseen. Kaupunkien ja maaseudun pikkuporvariston spontaanit voimat luovat alituisesti uusia porvarillisia aineksia. Samalla kun työväen rivit kasvavat lukumäärässä ja laajuudessa, jotkut epäpuhtaat ainekset soluttautuvat niihin. Ja vallattuaan vallan ja elettyään rauhallisessa ilmapiirissä tietty määrä puolueen ja valtion virastojen kaadereita rappeutuu. Samaan aikaan kansainvälisellä tasolla USA:n johtama imperialismi ja eri maiden taantumukselliset pyrkivät hävittämään meidät vastavallankumouksellisella kaksoistaktiikalla: uhkauksilla sodasta ja ‘rauhanomaisella evoluutiolla’. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtama modernien revisionistien ryhmä yrittää niin ikään voittaa meidät kaikin mahdollisin keinoin. Jos unohtaisimme luokkataistelun näissä olosuhteissa ja hylkäisimme valppautemme, olisimme alttiita menettämään vallan ja sallimaan kapitalismin restauroimisen.”

Puheenjohtaja Maon johdolla keskuskomitean XI täysistunnossa elokuun 8. päivä vuonna 1966 määriteltiin selvä ohje: “Nyt kehkeytyvä Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous on suuri vallankumous, joka koskettaa ihmisiä heidän sielujensa sopukoihin asti ja muodostaa uuden asteen sosialistisen vallankumouksen kehityksessä maassamme, asteen, joka on sekä laajempi että syvempi. […] Vaikka porvaristo on kukistettu, se yrittää yhä käyttää riistävien luokkien vanhoja aatteita, kulttuuria, perinteitä ja tapoja turmellakseen kansanjoukkoja, vangitakseen heidän mielensä ja yrittääkseen palata näyttämölle.” Ja että Kulttuurivallankumouksessa: “Nykyisenä hetkenä meidän tavoitteemme on taistella ja kukistaa ne auktoriteettiasemassa olevat henkilöt, jotka kulkevat kapitalistista tietä, arvostella ja torjua taantumukselliset porvarilliset akateemiset ‘auktoriteetit’ ja porvariston ja kaikkien muiden riistävien luokkien ideologia ja kohottaa korkeammalle tasolle kasvatus, kirjallisuus ja taide ja kaikki muut päällysrakenteen osat, jotka eivät vielä vastaa sosialistista taloudellista perustaa voidaksemme auttaa sosialistisen järjestelmän lujittamista ja kehittämistä.”

Vuonna 1966 joukko nuoria opiskelijoita, joita kommunistinen puolue, puheenjohtaja Mao etunenässä, oli elähdyttänyt ja kiihdyttänyt, aloitti joukkoarvostelun tuomiten kourallisen häpeilemättömiä revisionisteja, jotka olivat kaapanneet vallan eräissä puolueen ja valtion laitoksissa. Proletariaatin kaikinpuolinen diktatuuri oli välttämätöntä kapitalistista tietä seuraavien opportunistien ja revisionistien jengin päihittämiseksi. Puolueeseen ja valtioon ei saanut jäädä ainoatakaan vapaata tilaa porvarillisille aineksille, mutta noiden yksilöiden murskaaminen ei ollut hallinnollinen ongelma, vaan siihen tarvittiin joukkojen laajaa mobilisaatiota ja arvostelua joukkojen toimesta.

Kapitalistisen tien seuraajien vastarinnan voittamiseksi ja paljastamiseksi puolueen täytyi, puheenjohtaja Maon oikean vallankumouksellisen linjan johdolla, nojautua joukkoihin ja kiihdyttää niiden omaa aloitteellisuutta. Kuten ohje vuoden 1966 elokuun 8. päivältä huomautti: “Luottakaa joukkoihin, nojautukaa niihin ja kunnioittakaa niiden aloitetta. Hylätkää pelko. Älkää pelätkö häiriöitä. Puheenjohtaja Mao on usein kertonut meille, että vallankumous ei voi olla niin kovin hienostunut, niin hienovarainen, niin maltillinen, ystävällinen, kohtelias, hillitty ja suurisieluinen. Antakaa joukkojen kasvattaa itsensä tässä suuressa vallankumouksellisessa liikkeessä ja oppia erottamaan oikeus vääryydestä ja oikea toimintatapa virheellisestä. Ottakaa kaikki hyöty irti iskulausejulisteista (kiinaksi dazibao – suom.) ja suurista väittelytilaisuuksista asioiden läpikotaiseksi perustelemiseksi, jotta joukot voivat selvittää itselleen oikeat näkemykset, arvostella vääriä näkemyksiä ja paljastaa kaikki kummitukset ja hirviöt. Tällä tavoin joukot voivat kohottaa poliittista tietoisuuttaan taistelun kulussa, parantaa kykyjään ja lahjojaan, erottaa oikean väärästä ja vetää selvän rajan meidän ja vihollisen välille.”

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous on menetelmä, jolla joukot mobilisoidaan ja saadaan ilmaisemaan kaikki luova voimansa revisionistien arvostelussa, “se on menetelmä, jolla paljastetaan kaikki sen synkkä, mitä puolueessa on”, kuten puheenjohtaja Mao sanoi. Vuoden 1969 IX kongressissa lainattiin puheenjohtaja Maon eräässä keskustelussa käyttämiä paljastavia sanoja helmikuulta 1967: “Menneisyydessä kävimme taisteluita maaseudulla, tehtaissa, kulttuurin alalla ja toteutimme sosialistisen kasvatusliikkeen. Mutta kaikki tämä epäonnistui ratkaisemaan ongelman, koska emme löytäneet muotoa, menetelmää, jolla laajat kansanjoukot saataisiin nostatettua paljastamaan synkkä puolemme avoimesti, kaikinpuolisella tavalla ja alhaalta käsin.”

Muoto, keino, menetelmä oli joukkojen suorittama arvostelu. Tämän myötä joukkojen aloite saattoi täysin vapautua paljastamaan puolueen- ja sosialisminvastaisen “mustan koplan”, kapitalistisen tien seuraajat, jotka olivat onnistuneet kaappaamaan osan vallasta. Ongelma ei ollut ainoastaan tämän tai tuon kapitalistista tietä seuraavan johtajan poistaminen, vaan suurena tehtävänä oli mobilisoida joukot ja saada heidät pommittamaan porvarillisia päämajoja omasta aloitteestaan. Tämä on sitäkin tärkeämpää, kun ongelma ei ollut vain taistelu poliittista linjaa vastaan, vaan tehtävänä oli myös taistelu Liu Shaoqin kyhäämää järjestöllistä linjaa vastaan, sillä sen ansiosta Liulla oli merkittävä vaikutus valtion ja puolueen eri elimissä kapitalistisen tien paatuneiden seuraajien välityksellä.

Nuorison osien, pääasiassa opiskelijoiden, aloittama SPKV propagoitui pian laajoihin työläisten ja talonpoikien joukkoihin. Vuoden 1966 lopussa luokkataistelu kärjistyi Shanghaissa. Tammikuussa 1967 vallankumouksellinen myrsky puhkesi tässä tärkeässä teollisuuskaupungissa, ja kaappaajien klikki kukistettiin, proletaarinen valta palautettiin ja proletariaatin diktatuuri uudelleenperustettiin. Zhang Chunqiaolla oli aktiivinen rooli näissä tapahtumissa hänen antaessaan taistelulle oikean johdon. Shanghaissa virkoja hallussaan pitäneet revisionistit kukistettiin, ja helmikuussa 1967 Shanghain suurkaupunkialueen vallankumouksellinen komitea perustettiin uutena työväenluokan vallan elimenä, jota puolue johti ja joka konkretisoitui vallankumouksellisiin komiteoihin.

Myöhemmin maaliskuussa 1967 edistystä saavutettiin Suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen Suuressa strategisessa suunnitelmassa. Asiakirjassa lukee seuraavasti: “Vaikuttaa, että tätä asiakirjaa tulisi levittää koko maahan ja toimia sen ohjeiden mukaan. Armeijan on annettava sotilaallista ja poliittista koulutusta yliopistoissa, keskikouluissa ja peruskoulun ylemmillä luokilla vaiheittain ja ryhmittäin. Tämän tulee olla avuksi kouluopetuksen normaalin päiväjärjestyksen palauttamisessa, organisaation vahvistamisessa, johtavien elinten asettamisessa ‘kolme yhdessä -periaatteen’ mukaan ja ‘taistelu–arvostelu–muutos’-tehtävän suorittamisessa. Ensin kokeiluja tulisi tehdä valituissa paikoissa ja sitten laajentaa vaiheittain. Ja opiskelijat tulisi vakuuttaa seuraamaan Marxin opetusta, että proletariaatti voi saavuttaa lopullisen vapautumisensa vain vapauttamalla koko ihmiskunnan ja että niitä opettajia ja kaadereita, jotka ovat tehneet virheitä sotilaallisessa ja poliittisessa koulutuksessa, ei tulisi sulkea tästä ulos. Ikääntyneitä ja sairaita lukuun ottamatta näiden ihmisten tulisi antaa osallistua heidän uudelleenkasvatuksensa helpottamiseksi. Jos kaikkea tätä ei tehdä tunnollisesti, on vaikea ratkaista ongelmia.”

Vuoden 1969 IX kongressissa päätettiin, että koko sosialismin historiallisen vaiheen ajan puolueen peruslinjana on puheenjohtaja Maon käsitys, jonka hän ilmaisi keskuskomitean täysistunnossa vuonna 1962: “Sosialistinen yhteiskunta kestää suhteellisen pitkän historiallisen vaiheen. Tämän sosialismin historiallisen vaiheen ajan luokat, luokkaristiriidat ja luokkataistelu ovat yhä olemassa; samoin taistelu sosialistisen ja kapitalistisen tien välillä sekä kapitalismin restauraation uhka ovat olemassa. Meidän on ymmärrettävä, kuinka pitkä ja monimutkainen tämä taistelu on ja kohotettava valppauttamme. On välttämätöntä suorittaa sosialistista kasvatusta. On välttämätöntä ymmärtää ja käsitellä luokkaristiriitojen ja luokkataistelun ongelmia oikein ja erottaa tarkasti ristiriidat meidän ja vihollisen välillä niistä, jotka ovat olemassa kansan keskuudessa, ja käsitellä kumpiakin oikealla tavalla. Muussa tapauksessa meidän maamme kaltainen sosialistinen maa muuttuu vastakohdakseen, rappeutuu ja restauraatio tapahtuu. Tästä lähin meidän on puhuttava tästä asiasta joka vuosi, joka kuukausi ja joka päivä, jotta voimme pitää suhteellisen selvän käsityksen tästä ongelmasta ja seurata marxilais-leniniläistä linjaa.”

Restauraatiosta: opetuksia tulevaisuudelle

Vastavallankumouksellinen kaappaus, jonka revisionistit tekivät Kiinan kommunistista puoluetta ja proletariaatin diktatuurin valtiota vastaan, on merkki siitä, kuinka kärjistynyttä luokkataistelusta ja kahden linjan taistelusta puolueessa tulee sosialismin aikana. Nähdessään Liu Shaoqin kaltaisten ihmisten etenemisen puheenjohtaja Mao ennusti toukokuussa 1963 uhkat, joita tämä painava tilanne kantoi mukanaan: “Silloin ei tarvittaisi paljon aikaa, ehkä joitain vuosia tai vuosikymmen tai enintään useita vuosikymmeniä synnyttämään vastavallankumouksellinen restauraatio kansallisella tasolla ja marxilais-leniniläisen puolueen muuttamiseen revisionistiseksi eli fasistiseksi puolueeksi, jolloin koko Kiina muuttaisi väriään.”

Jatkaen tämän kysymyksen käsittelyä Mao varoitti vuonna 1966: “Porvarilliset edustajat, jotka ovat soluttaneet puolueen, hallituksen, armeijan ja eri kulttuurisektorit, ovat kourallinen vastavallankumouksellisia revisionisteja. Tilanteen tullen he ottavat vallan ja muuttavat proletariaatin diktatuurin porvariston diktatuuriksi.”

Lokakuussa 1976 perustettu porvarillinen diktatuuri on fasistinen diktatuuri, ja sitä johtava puolue on fasistinen puolue; vain revisionistit ja opportunistit kutsuvat tätä nyky-Kiinaa hallitsevaa hirvitystä kommunistiseksi puolueeksi. Puheenjohtaja Mao varoitti asiasta vielä vuonna 1976:

“En ole milloinkaan lakannut uskomasta, että Kiinassa on suuressa mittakaavassa kapitalismin restauroimisen mahdollisuus. Koko maan käsittävässä mittakaavassa. Jos tämä restauraatio tulee, tulee huonoja asioita. Kärsimykset tulevat takaisin, mutta väistämättä vallankumous tulee myös takaisin.”

Hän panee merkille saman asian myös toveri Jiang Qingille lähettämässään kirjeessä samana vuonna. Lainaamme katkelman:

“Viimeisten kymmenen vuoden taistelussa

olen yrittänyt saavuttaa vallankumouksen huipun,

mutta olen epäonnistunut…

Ehkä sinä voit saavuttaa huipun.

Jos epäonnistut, hukut pohjattomaan kuiluun,

sinun ruumiisi revitään kappaleiksi,

sinun luusi murtuvat.

Yksikään sopimus muiden kanssa ei ole hyvä.

Jos miekka kääntyy ympäri, ja luulen sen olevan käännetty

vallankumousta vastaan. Kerran vielä tarvitaan

sissisotaa… uutta Yan’ania…”

Ja lopuksi Maon niin ikään toveri Jiang Qingille kirjoittamin sanoin vuonna 1966: “Kun Kiinan keisari syrjäytettiin vuonna 1911, yksikään taantumuksellinen ei ole kyennyt pysymään pitkään vallassa. Jos oikeistolaiset suorittaisivat antikommunistisen valtiokaappauksen Kiinassa, olen varma, että heillekään ei tulisi rauhaa ja heidän valtansa olisi lyhytikäinen, koska vallankumoukselliset, jotka edustavat yli 90 prosenttia väestöstä kattavan kansan etuja, eivät ikinä sietäisi sitä.” Johtopäätös: näköalat ovat loistavat, mutta tie on mutkitteleva. Nämä kaksi huomiota ovat edelleen päteviä.

On tärkeää korostaa, että kaikki tämä tapahtuu ajanjaksona, johon Mao viittasi “seuraavana 50–100 vuotena”, jonka kuluessa imperialismin valta kaadetaan; imperialismin suurimman mätänemisen aikakausi, jonka kuluessa proletaarinen maailmanvallankumous pyyhkäisee imperialismin pois maailmasta. Tärkeä teesi hierottavaksi nykyisten opportunistien ja revisionistien naamoihin.

Kiinan kommunistinen puolue, sen rakentaminen ja kahden linjan taistelu SPKV:n aikana

Vuonna 1974 kirjanen “Peruskäsitys puolueesta” julkaistiin Kiinassa. Tässä tärkeässä asiakirjassa, KKP tekee yhteenvedon puolueen kokemuksesta ja sen roolista SPKV:ssa; se on myös saanut synteesinsä puolueen perusohjelmassa ja peruslinjassa, puolueen rakentamisessa, kahden linjan taistelussa ja sen johtaman kasvatuksen ja uudelleenkasvatuksen tehtävissä. Kyseinen kirjanen on esitys niistä periaatteista, jotka määrittelevät, millainen aidon kommunistisen puolueen on oltava. Näiden periaatteiden johdonmukaisimman sovelluksen suoritti puheenjohtaja Gonzalo, joka kehitti marxilaista puolueteoriaa teeseillä militarisoinnista ja konsentrisesta rakentamisesta.

Tuo kirjanen selittää luokkataistelun heijastumisen puolueessa kahden linjan taisteluna, joskus korkeana, joskus matalana aaltona; kymmentä tärkeää Kiinan kommunistisessa puolueessa käytyä kahden linjan taistelua korostetaan, mukaan lukien taistelut Liu Shaoqia ja Lin Biaoa vastaan, ja epäilemättä oli välttämätöntä kehittää vielä lisää taisteluja. Kahden linjan taistelua käytiin Chen Bodaa ja Deng Xiaopingia vastaan, mutta lopulta käyttäen hyväkseen suotuisaa voimasuhdetta nämä kaksi käyttivät omia voimiaan iskeäkseen vasemmistoa vastaan ja muuttaakseen puolueen fasistiseksi puolueeksi.

SPKV, Lin Biaon joukkoarvostelu ja liike työtyylin oikaisemiseksi, jotka puheenjohtaja Mao aloitti ja joita hän johti, pystyi hillitsemään ja murskaamaan vastavallankumouksellisen hyökkäyksen, jota Lin Biao ja Liu Shaoqi yrittivät ajaa puolueen luonteen muuttamiseksi ja kapitalismin palauttamiseksi. Puolue saatiin kiistatta puhdistettua. Kuitenkaan luokatonta yhteiskuntaa kohti etenemiseksi ei riitä yksi, kaksi tai kolme kulttuurivallankumousta, vaan tarvitaan monta lisää. SPKV:n aikana kahden linjan taistelu puolueessa saavutti ennennäkemättömän tason antaen suuria opetuksia tuleville vallankumouksellisten sukupolville. Samassa kirjasessa “Peruskäsitys puolueesta” selitettiin edelleen: “Kahden linjan taistelu puolueessa sen luonnetta koskien on aina ollut erittäin kärjistynyt. Kaikki opportunististen linjojen johtajat ovat aina yrittäneet kaikin keinoin vääristää proletariaatin poliittisen puolueen luonteen palvellakseen omaa rikollista päämääräänsä proletaarisen vallankumouksen sabotoimisesta. […] Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous ja liike Lin Biaon kritisoimiseksi ja työtyylin oikaisemiseksi, jotka puheenjohtaja Mao henkilökohtaisesti aloitti ja johti, murskasivat täydellisesti Liu Shaoqin ja Lin Biaon rikolliset juonet puolueemme luonteen vaihtamiseksi ja kapitalismin palauttamiseksi. Puolueestamme tuli puhtaampi, lujempi ja tarmokkaampi kuin koskaan. Taistelu kahden linjan välillä puolueen sisällä osoittaa syvällisesti, että puolueen luonteen turvaaminen on erittäin tärkeä asia. Se on läheisessä yhteydessä puolueen ja valtion kohtaloon ja kysymykseen, tuleeko vallankumous voittamaan vai kärsimään tappion. Puolueemme jatkuva rakentaminen marxismi-leninismin ja Mao Zedongin ajattelun avulla tarkoituksena paljastaa ja tehdä tyhjiksi revisionistien juonet puolueen luonteen vääristämiseksi – tämä takaa, että puolueemme säilyttää aina proletaarisen luonteensa.”

Tämän Kiinan kommunistisessa puolueessa ja kiinalaisessa yhteiskunnassa kehittyneen kahden linjan taistelun eräitä ongelmia olivat: kahden linjan taistelun käsitteleminen itsessään; ristiriitojen kahden lajin – meidän ja vihollisen välisten ja kansan keskuudessa olevien – puutteellinen käsittely, joka jätti tilaa revisionisteille; puute uuden ja lujan sysäyksen antamiseksi SPKV:lle Lin Biaon kaappausyrityksen, “oikeistopoikkeaman tuulten” ja Deng Xiaopingin vuosina 1975 ja 1976 Zhou Enlain jne. hautajaisissa kylvämien häiriöiden jälkeen. Revisionistisella linjalla oli kosolti tilaa kehittyä.

Kahden linjan taistelu otti merkittäviä edistysaskeleita, mutta Deng Xiaopingin ja hänen klikkinsä kaltaiset viekkaat revisionistit löysivät suotuisan hetken kansan keskuudessa esiintyvien ristiriitojen ylittämiseksi ja vallan valtaamiseksi fasistisella kaappauksella paljastaen ongelmat, joita vallankumous ei ollut saanut ratkaistua. Yksi pääkysymyksistä on proletariaatin sotilaallisen linjan riittämätön soveltaminen kysymyksessä “joukkojen aseistetusta merestä”, jota olisi tarvinnut toteuttaa vahvistamalla kansanmiliisiä ja lisäämällä sen kontrollia Kansanvapautusarmeijasta, joka oli näin suhteellisen helppo kaapata sen erittäin keskitetystä luonteesta johtuen. Ymmärtäen tämän kysymyksen ja antaen oman panoksensa proletariaatin sotilaalliseen linjaan – so. kansansotaan – puheenjohtaja Gonzalo nosti esiin tarpeen vallankumouksen kolmen välineen konsentriselle rakentamiselle ja tarpeen kansanmiliisin liittämiselle osaksi vallankumouksellista armeijaa antamaan suojaa kapitalismin restauraatiota vastaan tähdäten “kansanjoukkojen aseistettuun mereen”.

Kuten puheenjohtaja Gonzalo määritteli, perustavanlaatuista maoismissa on poliittinen valta, so. “valta proletariaatille, valta proletariaatin diktatuurille, valta, joka perustuu kommunistisen puolueen johtamaan aseelliseen voimaan. Tarkemmin sanottuna: 1) valta proletariaatin johdon alaisuudessa demokraattisessa vallankumouksessa; 2) valta proletariaatin diktatuurille sosialistisessa ja kulttuurivallankumouksissa; 3) valta, joka perustuu kommunistisen puolueen johtamaan aseelliseen voimaan, joka valloitetaan ja jota puolustetaan kansansodalla”, ja kansansodan ydin on uusi valta. Siten koska olemme marxisti-leninisti-maoisteja ja taistelemme kansansodan kehittämiseksi, meidän on sovellettava edistysaskeleita, jotka saavutettiin uuden vallan rakentamisessa SPKV:n aikana; näihin kuuluu “kolme yhdessä -periaate” keskeisenä elementtinä. Nepalissa tätä ei sovellettu, vaan sen sijaan byrokraattisen porvariston ja maaherrojen puolueiden edustajat sisällytettiin siihen luhistumistaan odottaneeseen korttitaloon, jota he kutsuivat “uudeksi vallaksi”. Tätä kysymystä on tutkittava ja siitä on väiteltävä syventääksemme ymmärrystämme marxismi-leninismi-maoismista, pääasiassa maoismista. Tämä on kysymys, johon kehitystasostaan riippumatta kaikkien puolueiden ja järjestöjen on kiinnitettävä huomiota. Ottaen huomioon, että maoismissa on perustavanlaatuista uuden vallan rakentaminen, olkoon se nykyisessä muodossa tai näköalana, se on myöskin perustavanlaatuista ymmärryksellemme vallankumouksen kolmen välineen rakentamisesta ja antaa meidän paremmin ymmärtää konsentrisen rakentamisen välttämättömyyden ja kuinka sitä on käsiteltävä.

Tällä tavoin SPKV:n kokemuksen avulla voimme ymmärtää välttämättömyyden, joka on kansansodan kehittämisellä kommunismiin asti. Puheenjohtaja Gonzalo opettaa meille: “Ilman kansanarmeijaa kansalla ei ole mitään, sanoo puheenjohtaja Mao, samalla kun hän opettaa meille tarpeen puolueen ehdottomasta johdosta armeijassa ja asettaa suuren periaatteensa: puolue pitää kivääriä komennossaan eikä kiväärin saa koskaan sallia komentavan puoluetta. Paitsi että Mao asetti periaatteet ja normit uudenlaisen armeijan rakentamiselle, hän kehotti myös estämään armeijan käyttämisen kapitalismin restauroimiseen kaappaamalla sen komennon vastavallankumouksellisessa kaappauksessa, ja kehittäen Leninin teesiä kansanmiliisistä hän ajoi kansan yleistä aseistamista pidemmälle kuin kukaan ennen häntä avaten polun ja näyttäen tien ‘kansanjoukkojen aseistettuun mereen’, joka johtaisi meitä kohti kansan ja proletariaatin todellista vapautumista.” Tapa, jolla puheenjohtaja Mao ohjeisti toveri Jiang Qingiä, on se, kuinka meidän täytyy ymmärtää kommunistien rooli: kehittää sissisotaa – tarkalleen ottaen kansansotaa – jos revisionistit kaappaavat vallan.

Niin kauan kuin on luokkia, on luokkataistelua, koska siten ristiriidan laki toteutuu luokkayhteiskunnassa; korkein tapa ristiriitojen ratkaisulle luokkayhteiskunnassa on sota, ja siitä johtuen on aina tarve kansansodalle niin kauan, kunnes koko ihmiskunta astuu kommunismiin. Opiskelemalla SPKV:ta ymmärrämme syvemmin vallankumouksellisen sodan kaikkivoipaisuuden, so. kansansodan, maoismin ja kuinka sitä sovelletaan. Kaikki nämä ovat luokkataistelun opetuksia SPKV:sta.

Mutkittelu, jonka puolue kohtasi sisäisessä taistelussaan tuona ajanjaksona, vahvistaa myös oikeaksi ja päteväksi sen teesin, että revisionismi on pääuhka.

On totta, että yhtäältä kahden linjan taistelu saavutti korkeampia kärjistymisen ja antagonismin tasoja, jotka lopulta johtivat puolueen tuhoamiseen ja sen muuttamiseen fasistiseksi puolueeksi, proletariaatista erillisenä ja sille vastakkaisena; toisaalta olisi ollut mahdotonta saavuttaa niitä korkeuksia, jotka Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous saavutti, ilman kärjistynyttä kahden linjan taistelua, jota puheenjohtaja Mao ja vasemmisto kävivät puolueessa. Kiinan kommunistisen puolueen ja puheenjohtaja Maon roolia tämän maatajärisyttävän toisen vallankumouksen johdossa ei voida sivuuttaa sivuuttamatta myös Mao Zedongin ajattelun kohoamista marxilaisuuden uudelle, kolmannelle ja korkeammalle asteelle, maoismiksi.

Vallankumouksen jatkajat

Vielä yksi kysymys, jota puheenjohtaja Mao piti hyvin tärkeänä, oli jatkajien valmisteleminen proletariaatin vallankumoukselliselle asialle. Puolue käsitti sen strategiseksi tehtäväksi, ja tärkeimmät vallankumoukselliset kaaderit omistivat sille suuria ponnistuksia. Mao on sanonut: “Lopullisessa analyysissa kysymys seuraajien kasvattamisesta proletariaatin vallankumoukselliselle asialle on kysymys siitä, onko vai eikö meillä ole ihmisiä, jotka voivat jatkaa vanhempien sukupolvien aloittamaa marxilais-leniniläistä vallankumouksellista asiaa, onko vai eikö ole puolueen ja valtion johto säilyvä proletaaristen vallankumouksellisten käsissä, onko vai eikö ole jälkikasvumme jatkava marssia marxismi-leninismin viitoittamalla oikealla tiellä tai, toisin sanoen, onko vai eikö ole meille mahdollista estää onnistuneesti Hruštšovin revisionismin nousu Kiinassa. Lyhyesti sanoen se on äärimmäisen tärkeä kysymys, kysymys elämästä ja kuolemasta puolueellemme ja maallemme. Tämä kysymys on perustavan tärkeä proletariaatin vallankumoukselliselle aatteelle satoja, tuhansia, jopa kymmenen tuhatta vuotta.”

SPKV tänään

SPKV:n merkitys ei löydy ainoastaan sen tunnistamisesta taisteluna kapitalistista restauraatiota vastaan proletariaatin diktatuurin ja sosialismin rakentamisen aikakaudella eikä syvällekäyvän ideologisen muutoksen, ihmisten sielujen muuttamisen esille tuomisessa. Tämä ei riitä, ei siksi, että se olisi virheellistä, vaan koska meidän on kehitettävä ymmärrystä maoismista suhteessa kysymykseen kahden linjan taistelusta, mikä tarkoittaa, että on tunnustettava puheenjohtaja Maon linja kansansodan universaalista pätevyydestä, jota linjaa puheenjohtaja Gonzalo kehitti teesillään “kansansota kommunismiin asti” ja että on siten ymmärrettävä SPKV maolaisesta linjasta käsin eikä mistään kompromissiasemista käsin.

Vuonna 1963 puhkesi Suuri polemiikki. Tämän taistelun kulussa julkaistiin ns. “25 kohdan kirje” (“Ehdotus koskien kansainvälisen kommunistisen liikkeen linjaa”) ja yhdeksän jatkokirjoitusta, jotka paljastivat terävästi nykyaikaisen revisionismin luonteen, Nikita Hruštšovin esittämän synkän roolin kapitalismin restauroimisessa SNTL:ssä vuonna 1956 ja hänen petoksensa kansainvälistä kommunistista liikettä kohtaan. Jotkut sivuuttivat sen, minkä KKP ja puheenjohtaja Mao tekivät, ja samaan aikaan sivuuttivat myös SPKV:n, sen edistysaskelet ja erityisesti marxilaisuuden kehityksen uudelle, kolmannelle ja korkeammalle asteelle.

SPKV:n puolustaminen on maoismin omaksumista marxilaisuuden uutena, kolmantena ja korkeampana asteena keskellä kahden linjan taistelua kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä, ts. luokkataistelussa ideologisella ja poliittisella alalla; ja erityisesti se on maoismin omaksumista palvelemaan järjestäytymistä tai uudelleenjärjestäytymistä (tilanteesta riippuen) militarisoituihin kommunistisiin puolueisiin kansansotien päästämiseksi valloilleen kaikkialla maailmassa ja maoismin määräämiseksi proletaarisen maailmanvallankumouksen komentajaksi ja oppaaksi antamaan sysäyksen proletaarisen maailmanvallankumouksen uudelle suurelle aallolle.

Eläköön Suuren proletaarisen kulttuurivallankumouksen 50. juhlavuosi!

Lakaiskaa pois revisionismi ja kaikki opportunismi!

Eläköön marxismi-leninismi-maoismi, pääasiassa maoismi!

(allekirjoittajat ja päiväys)

This entry was posted in Maailma. Bookmark the permalink.

Leave a Reply