Sotilaallinen linja (Perun kommunistinen puolue, 1988)

Julkaisemme sarjan suomennoksia Perun kommunistisen puolueen yleispoliittisesta linjasta, johon sisältyy maoismin perusteiden opiskelulle korvaamatonta aineistoa. Jatkamme kolmannella osalla, joka käsittelee Perun kommunistisen puoleen sotilaallista linjaa. Englanninkielinen käännös löytyy tästä linkistä ja espanjankielinen alkuperäisteksti löytyy tästä linkistä.

JOHDANTO

Kannattaen, puolustaen ja soveltaen marxismi-leninismi-maoismia, pääasiassa maoismia, puheenjohtaja Gonzalo on asettanut puolueen sotilaallisen linjan. Ensimmäisessä laajennetussa kansallisessa konferenssissa marraskuussa 1979 se hyväksyttiin yleisen poliittisen linjan keskipisteenä, ja sitä kehitetään nyt kansansodan kautta.

Puheenjohtaja Gonzalo on sitkeästi yhdistänyt marxismi-leninismi-maoismin universaalin totuuden Perun vallankumouksen konkreettiseen käytäntöön vastustaen ja murskaten revisionismin ja oikeisto-opportunistiset linjat. Soveltaen dialektista materialismia sodan kysymykseen sotilaallinen linja siten myös ilmaisee puheenjohtaja Gonzalon filosofista ajattelua ja kiteyttää sodan lainalaisuudet, vallankumouksellisen sodan lait yleensä sekä Perun vallankumouksellisen sodan erityiset lait. Sotilaallinen linja on elintärkeä meidän ideologiselle, poliittiselle, sotilaalliselle, taloudelliselle ja kulttuurilliselle työllemme, ja se tekee meille mahdolliseksi erottaa proletaarisen sotilaallisen linjan porvarillisesta sotilaallisesta linjasta.

Sotilaallinen linja koostuu laeista, jotka hallitsevat kansansotaa vallan valtaamiseksi ja puolustamiseksi. Se koostuu kolmesta elementistä: 1) kansansota, joka meidän tapauksessamme tarkoittaa yhtenäistä kansansotaa [guerra popular unitaria] maaseudun ollessa pääasiallinen ja kaupungin toissijainen; 2) vallankumouksellisten asevoimien rakentaminen, meidän tapauksessamme kansan sissiarmeijana, jolla on erikoisuutena miliisin sisällyttäminen etenemiseksi kohti aseistettujen joukkojen merta; sekä 3) strategia ja taktiikka, jotka on muotoiltu saartamis- ja tuhoamiskampanjoissa sekä saartamisen ja tuhoamisen vastakampanjoissa, jotka meidän tapauksessamme määräytyvät soveltamalla poliittisia ja sotilaallisia suunnitelmia, jotka on punottu yhdessä poliittisen ja sotilaallisen strategian kanssa, konkretisoituen kampanjoiksi, joilla on määrättyjä tavoitteita.

I. KANSANSOTA

1. KANSANSODASTA PERUSSA

Vahvistaen vallankumouksellisen väkivallan lain universaaliksi laiksi puheenjohtaja Gonzalo on omaksunut proletariaatin korkeimman sotilaallisen teorian, jonka puheenjohtaja Mao on asettanut: kansansodan, joka on universaalisti pätevä ja sovellettavissa kaikenlaisiin maihin vaatien yksilöimistä jokaisen vallankumouksen olosuhteisiin. Niinpä maailmankansansota on proletariaatin ja maailman sorrettujen kansojen kamppailun pääasiallinen muoto imperialistista maailmansotaa vastaan. Puheenjohtaja Gonzalo lähtee liikkeelle siitä, että kansansota on joukkojen sotaa, joka voidaan saavuttaa vain mobilisoimalla joukot ja nojautumalla niihin. Hän sanoo: ”Joukot antavat meille kaiken, alkaen leivänmuruista, jotka heidän omista suista otetaan, aina heidän kallisarvoiseen vereensä, joka virtaa yhdessä taistelijoiden ja militanttien veren kanssa ruokkien kansansodan tietä kohti uutta valtaa.” Joukot tulee organisoida aseellisesti kansan sissiarmeijaksi. Tukialueilla jokaisen kansankomitean miehet ja naiset on organisoitu sotilaallisesti. Kansan sissiarmeija toimii myös kaupungeissa ja liittää joukkoja entistä enemmän yhteen erilaisiin uusiin organisaatioihin kansansodassa ja kansansotaa varten. Kansan puolustuksen vallankumouksellinen liike [Movimiento Revolucionario de Defensa del Pueblo, MRDP] on yhteisrintaman ilmentymä kaupungeissa, ja sen tehtävä on kohottaa joukkoja vastarintaan, palvelemaan sotaa ja tulevaa kansannousua.

Hän kannattaa, että kansansodan edistämiseksi meidän on otettava huomioon neljä perustavanlaatuista kysymystä: 1) proletariaatin ideologia, marxismi-leninismi-maoismi, joka täytyy konkretisoida opastavaksi ajatteluksi, minkä takia pohjaamme marxismi-leninismi-maoismi, Gonzalon ajatteluun, pääasiassa jälkimmäiseen; 2) Perun kommunistisen puolueen välttämättömyys kansansodan johtamiseksi; 3) kansansodan konkretisoituminen talonpoikaissodaksi, joka kulkee tietä kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin; sekä 4) tukialueet eli uusi valta, tukialueiden rakentaminen, mikä on ytimenä kaupunkien saartamisessa maaseudulta käsin.

Hän analysoi kansamme historiallista prosessia ja osoittaa, että se on aina kamppaillut, että ”sitä on kasvatettu ja se on edennyt vallankumouksellisen väkivallan kautta. Tämän väkivallan erilaisten muotojen ja asteiden kautta kansamme on valloittanut vaatimuksiaan [reivindicaciones], oikeuksiaan ja vapauksiaan, sillä mikään näistä ei ole tippunut taivaalta tai ilmaiseksi myönnetty. ’Kirotut ovat pettureiden sanat’; kaikki on ehdottomasti voitettu vallankumouksellisella väkivallalla, roihuavassa taistelussa taantumuksellista väkivaltaa vastaan; siten on valloitettu kahdeksan tunnin työpäivä, siten on valloitettu ja pidetty maat, siten on hankittu oikeudet ja kaadettu tyrannit. Siksi vallankumouksellinen väkivalta on historiallisen prosessimme sisin olemus… on helppo ymmärtää, että Perun vallankumouksen, meidän demokraattisen vallankumouksemme, kehitys ja voitto, kansan ja luokan vapautuminen, saavutetaan yksinomaan kansamme suurimmassa vallankumouksellisessa sodassa nostattaen joukot aseisiin kansansodan kautta.”

Hän esittää historiallisen opetuksen, jonka poliittiset ja sotilaalliset tapahtumat ovat antaneet maamme suurista muutoksista. Hän kertoo meille, että ensiksi tulevat sotilaalliset teot ja sitten poliittinen muutos. Näin hän vahvistaa, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Hän opettaa meille miten kansamme joukot ovat kamppailleet riistäjiään vastaan. 600-luvulta alkaen, jolloin Peruun ilmestyi valtio, joukot ovat taistelleet sortoa ja riistoa vastaan. Inkavaltakunta vakiinnutti valtansa valloitussotien myötä saavuttaen valta-aseman Yahuarpampan taistelussa chanka-intiaaneja vastaan. Myöhemmin valtakunta laajeni entisestään sotimalla. Tämä on poliittinen ja sotilaallinen fakta.

Espanjan kruunun valloitusretki oli eräs poliittinen ja sotilaallinen tapahtuma, jossa alkuperäisväestön vastarinta murskattiin ja siinä hyödynnettiin valloitettavien kansojen keskinäisiä taisteluja. Tästä huolimatta meidän tulee korostaa muiden muassa Manco Incan taistelua, koska hän johti kapinaa espanjalaisia vastaan.

Varakuninkuuden asettaminen oli eräs toinen poliittinen ja sotilaallinen tapahtuma, jota käytettiin konkistadorien itsensä murskaamiseksi. Ylläpitääkseen itseään, sen piti kohdata suuret talonpoikaiskapinat, kuten Juan Santos Atahualpan johtama kapina, sekä vuonna 1780 voimakas Túpac Amarun liike, joka nostatti satatauhatta ihmistä Cuscosta ja Punosta Boliviaan asti, uhkasi vakavasti varakuninkaallista valtaa, aiheutti jälkivaikutuksia Argentiinassa, Kolumbiassa ja Meksikossa ja ravisutti Amerikkaa. Liike murskattiin, mutta se onnistui ravistelemaan ja heikentämään varakuninkuutta valmistaen olosuhteita vapautukselle. Nähdäksemme sen luokkaluonteen, meidän on muistettava, että Túpac Amaru oli cacique [eräänlainen aatelisarvo].

Vapautuminen oli jälleen yksi sotilaallinen ja poliittinen tapahtuma, jolla oli kolme vaihetta: ensiksi 1700-luvun talonpoikaiskapinat, esimerkiksi Tupac Amaru; toiseksi, kansannousut kaupungeissa, kuten Francisco de Zelan johtama Tacnassa, sekä sissit, erityisesti Cangallossa ja Yauyosissa ja monessa muussa paikassa; kolmanneksi, yhteenotot suurten armeijoiden välillä, jotka huipentuivat San Martínin ja Bolívarin johtamiin vapauttaviin urotöihin Ayacuchon taistelussa vuonna 1824. On tärkeä ymmärtää, että vaikka vapautusta johtivat kreolit, sillä oli ansionaan Espanjan kruunun ylivallan murskaaminen; että San Martín oli suuri sotilasstrategi ja että Bolívar osoitti poliittisen ja sotilaallisen strategin piirteitä. Molemmat heistä taistelivat useiden Amerikan maiden vapauden puolesta oman edun tavoittelun sijasta osoittaen sen, että palvellakseen suurta asiaa on aina asetettava yleiset edut edelle eikä koskaan henkilökohtaiset, minkä he tekivät jopa olematta kommunisteja.

Tasavallassa maanomistajat säilyttivät valta-asemansa, mutta he joutuivat kohtaamaan suuret talonpoikaiskamppailut tulella ja verellä, muun muassa Atusparian ja Uscho Pedron tai Llaccollan johtamat kapinat Ocrosissa. Sitten meillä on synkkä ja sotaisa ajanjakso Chilen kanssa molempien maiden ollessa Englannin ja Ranskan etujen manipuloimia näiden himoitessa rikkauttamme, guanoa ja nitraattia. Tämä oli sota, joka pysäytti orastavan kapitalistisen kehityksen maassa ja paljasti hallitsevien luokkien likaisen roolin osan heistä antautuessa Chilelle. Mutta meidän on korostettava joukkojen tekemää sankarillista vastarintaa valloittajia vastaan kansan ja alueellisen eheyden puolustamiseksi, vastarinta, mikä oli erityisen voimakasta maan vuoristoisilla keski- ja eteläalueilla, joissa muodostettiin sissiosastoja; Cáceres, joka oli maanomistaja–sotilas, näytteli tärkeää roolia noissa olosuhteissa.

Sota Chileä vastaan käytiin vuodesta 1879 vuoteen 1883, mikä johti Perun talouden romahtamiseen. Pian tämän jälkeen vuonna 1895 Perussa alkoi byrokraattinen kapitalismi, mikä aloitti nykyaikaisen perulaisen yhteiskunnan kehittymisen. Kun 1800-luku päättyi, Peru siirtyi siirtomaan asemasta puolisiirtomaaksi ja feodaalisesta puolifeodaaliseksi maaksi. Jenkki-imperialismiin sidottu byrokraattinen kapitalismi alkoi kehittymään syrjäyttäen englantilaiset. Moderni proletariaatti nousi näyttämölle, mikä muutti poliittisen kamppailun ehdot.

Tästä historiallisesta prosessista on johdettavissa seuraavat opetukset: että kansa on aina kamppaillut, mutta ei rauhanomaisesti vaan soveltaen vallankumouksellista väkivaltaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla; että talonpoikaiskamppailut ovat niitä, jotka ovat eniten ravistelleet yhteiskunnan perusteita, ja että nämä kampailut eivät ole olleet voitokkaita, koska niiltä on puuttunut proletariaatin johto kommunistisen puolueen edustamana; ja että poliittiset ja sotilaalliset tapahtumat sanelevat suuret yhteiskunnalliset muutokset.

Sotilaallisen linjan kannalta nykyisellä Perulla on kolme vaihetta liittyen proletariaatin esilletuloon, joka perustaa puolueensa ottaakseen vallan vallankumouksellisen väkivallan keinoin, määritellen tiensä, joka syntetisoituu puolueen sotilaallisen linjan prosessissa.

Ensimmäinen vaihe (1895–1945). Perun kommunistinen puolue perustettiin, ja sotilaallisen linjan osalta saavutettiin Mariáteguin johdolla tien osoittaminen ja hahmotteleminen. Sankarilliset työläisten kamppailut parempien palkkojen, kahdeksantuntisen työpäivän, kohtuullisten työolosuhteiden puolesta, eteläisen vuoriston talonpoikaisliikkeet maan puolesta ja maaseudun proletariaatin liikkehdinnät, sekä liikkeet yliopistojen uudistamiseksi, johtivat monimutkaiseen luokkataistelun kärjistymiseen, jossa Perun proletariaatti kypsyi ja jossa Mariátegui perusti Perun kommunistisen puolueen 7. päivänä lokakuuta vuonna 1928 marxismi-leninismin lipun alla.

Mariátegui osoitti ja hahmotteli vallankumouksellisen väkivallan perusteet. Hän sanoi: ”Ei ole olemassa vallankumousta, joka olisi maltillinen, tasapainoinen, rauhallinen, tyyni.” ”Valta saavutetaan väkivallan keinoin… se säilytetään vain diktatuurin keinoin.” Hän käsitti sodan luonteen olevan pitkällinen: ”Vallankumous voidaan toteuttaa vain monen vuoden jälkeen. Sillä on toistuvia muuttuvia vaiheita voimatasapainossa vallankumouksellisten ja vastavallankumouksellisten voimien välillä.” Hän asetti politiikan ja sodan välisen suhteen ja ymmärsi, että vallankumous synnyttää uudenlaisen armeijan jolla on omat tehtävänsä, jotka eroavat riistäjien armeijan tehtävistä; hän myös ymmärsi talonpoikaiston roolin sekä työväenluokan elintärkeän osanoton johtavassa roolissa; sen, että vallankumous tulee Andeilta, ja että ”latifundistisen feodalismin kärsittyä tappion kaupunkien kapitalismilla ei olisi enää voimia vastustaa kasvavaa työväenluokkaa”; että vallankumouksen tekemiseksi ovat välttämättömiä aseet, ohjelma ja doktriini. Hän käsitti vallankumouksen totaalisena sotana, jossa poliittiset, yhteiskunnalliset, sotilaalliset, taloudelliset ja moraaliset elementit ovat yhteenpunoutuneita ja että jokainen osa lisää painetta ja mobilisoi kaikki mahdolliset resurssit. Hän torjui täysin parlamentaarisen tien.

Mariáteguin kuoltua huhtikuussa 1930 Ravinesin johtama oikeisto anasti puolueen johdon, mistä sai alkunsa Mariáteguin tien kyseenalaistaminen ja kieltäminen. Sanoissa he puhuivat kapinasta, mutta todellisuudessa syyllistyivät parlamentarismiin. Puolueen niin kutsuttu ”perustamiskongressi” vuonna 1942 hyväksyi kapitulationistisen taktiikan ”Kansallisesta liitosta”, niin sisäpolitiikassa kuin kansainvälisestikin. Puolueeseen vaikuttivat modernin revisionismin edeltäjän, Browderin ideat, jotka selkeästi hylkäsivät vallankumouksellisen väkivallan, omaksuivat parlamentaristisen taktiikan ja keskittyivät ”Kansalliseen demokraattiseen rintamaan”. Tästä huolimatta punainen linja puolueessa kamppaili puolustaakseen marxismi-leninismin kantoja, vaikkakin se kohtasi kovaa vastarintaa ja sisäistä taistelua ratkottiin erottamalla jäseniä.

Toinen vaihe (vuodesta 1945 vuoteen 1980). Perun kommunistinen puolue jälleenrakennettiin ja sotilaallisen linjan osalta puheenjohtaja Gonzalo asetti tien määrittelyn ja perusteet”. Tällä toisella vaiheella oli kaksi osaa: ensimmäinen, vuodesta 1945 vuoteen 1963, jossa oli kyse ”uusista sykäyksistä puolueen kehittämiseksi ja kamppailun aloittamisesta revisionismia vastaan”; ja toinen, vuodesta 1963 vuoteen 1980, joka koski ”yleisen poliittisen linjan asettamista ja puolueen jälleenrakentamista”.

Toisen vaiheen ensimmäisessä osassa 1950-luvun puolivälissä alkoi kamppailu puolueen jälleenaktivoimiseksi, kun puolue oli jätetty sekasorron partaalle Odrian valtiokaappauksen jälkeen. Myöhemmin puolue alkoi ottaa ensimmäistä askeltaan kamppailussa revisionismia vastaan. Tämä prosessi tapahtui Kuuban vallankumouksen jälkimaingeissa ja pääasiassa siksi, että marxismin ja revisionismin välinen kamppailu alkoi maailman tasolla. Tiestä vallankumoukseen aletaan keskustella, aseellisesta kamppailusta aletaan taas puhua ja puolueen IV kongressissa vuonna 1962 päätetään, että Perussa pätee ns. ”kaksi tietä”: ”rauhanomainen ja väkivaltainen tie”. Samoin ”vallankumous voi seurata tietä kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin kuten myös tietä kaupungista maaseudulle.” Tästä tyhjästä puheesta huolimatta puolue aidosti roikkui vain vanhassa parlamentarismissa, joka konkretisoitui ns. ”kansallisen vapautuksen rintamassa”. Tämä oli Hruštšovin revisionismia. Näihin aikoihin puheenjohtaja Gonzalon poliittiset näkemykset alkoivat nousta pintaan, mikä loi perustan punaiselle linjalle, joka kannatti puheenjohtaja Maon kantaa marxismin ja revisionismin välisessä kamppailussa.

Toisen vaiheen toisessa osassa vuodesta 1963 vuoteen 1980, meillä oli ”yleisen poliittisen linjan asettaminen ja puolueen jälleenrakentaminen”, tehtävä, jota puheenjohtaja Gonzalo vei eteenpäin perustamalla puolueeseen punaisen fraktion yli viidentoista vuoden kiihkeässä kamppailussa ja kolmen poliittisen strategisen kautta:

Vuodesta 1963 vuoteen 1969 hän johdatti punaista fraktiota seuraten poliittista strategiaa tie kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin”. Vuodesta 1969 vuoteen 1976 hän johti puoluetta poliittisella strategialla ”puolueen jälleenrakentamiseksi kansansotaa varten”. Vuodesta 1976 vuoteen 1979 poliittinen strategia oli jälleenrakentamisen huipentaminen ja tukialueiden perustaminen” aseellisen kamppailun aloittamiseksi.

Ensimmäisen poliittisen strategian aikana seuratentietä kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin” marxismin ja revisionismin välinen kamppailu ravisteli syvästi Perun kommunisteja ja marxilaiset kannat läpäisivät organisaation. 1960-luvulla koettiin suuri talonpoikaisliike, joka mobilisoi 300 000–500 000 talonpoikaa, jotka kamppailivat maasta, mutta jotka eivät kääntyneet aseelliseen kamppailuun revisionistisen johdon takia; suuri työläislakkojen aalto leviää työväenluokan keskuudessa ja kamppailut yliopistoissa nousevat korkeammalle tasolle. Kaikilla näillä tapahtumilla oli seuraamuksia puolueelle ja puheenjohtaja Gonzalo takoi punaisen fraktion Ayacuchossa kirkkailla ajatuksilla siitä, että puolue on vallan ottamista varten, mikä vaatii pohjautumista marxilaiseen teoriaan. Hän päästää valloilleen suoran kamppailun Neuvostoliittoon keskittynyttä revisionismia vastaan, ja tukeutuu lujasti Kiinan kommunistisen puolueen kantoihin ja pääasiassa puheenjohtaja Maon kantoihin. Hän selittää: ”Maaseutu on voimakkaan vallankumouksellisen käymistilan pauloissa”, ”meidän on osoitettava erityistä huomiota maaseudulle sekä köyhälle talonpojistolle” ja että ”meidän vallankumouksemme tulee kulkemaan maaseudulta kaupunkeihin”. IV kansallisessa kongressissa tammikuussa 1964 hän yhdistyy puolueen eri ryhmittymien kanssa erottaakseen revisionismin ja sen kovakalloiset edustajat Jorge del Pradon, Acostan ja Juan Barrion. Täten puolueestamme tuli yksi ensimmäisistä, joka murskasi ja karkotti revisionismin riveistään.

Puheenjohtaja Gonzalo alkoi lujittaa puoluetta Ayacuchon aluekomiteassa; hän asetti maaseudun puolueen työskentelyn keskiöön; kaupungeissa hän organisoi köyhät joukot Naapurustofederaatiohin [Federación de Barrios] ja uudelleenorganisoi Opiskelijoiden vallankumouksellisen rintaman [Frente Estudiantil Revolucionario, FER]. Mutta ennen kaikkea kaikesta uuden keskusjohdon vastustuksesta huolimatta puheenjohtaja Gonzalo aloitti puolueen sopimusta soveltaen ”erityisen työn”, joka oli aluekomiteoiden sotilaallista työtä, ja antoi näille kolme funktiota: poliittisen, sotilaallisen ja logistisen. Keskusjohto halusi hallita sotilaallista työtä, mutta terävässä kahden linjan kamppailussa tämän kantoja vastaan Gonzalo torjui militarismin, palkkasoturiajattelun ja fokismin. Näissä olosuhteissa kehittyi sissiliike nimeltä Vallankumouksellisen vasemmiston liike, MIR [Movimiento de Izquierda Revolucionaria], ja heidän kantansa ilmaisi kansamme kamppailua pikkuporvarilliselta näkökannalta, seurasi militaristista linjaa ja hylkäsi puolueen. Vaikka tämä liike ei ollutkaan talonpoikien nousun tasalla, se osoitti aseellisen kamppailun pätevyyden näköalana, kunhan sitä vain johtaa oikeutettu ja oikea linja puolueen johdon alaisuudessa. Tästä syystä puheenjohtaja Gonzalo vastusti puolueen hajottamista MIR:n ja Kansallisen vapausarmeijan [Ejército de Liberación Nacional] perässä laahustamiseksi niin kutsutussa rintamassa. Syyskuun 1967 laajennetun poliittisen toimikunnan tapaamisessa hän laajensi strategista suunnitelmaa, mikä sisälsi toimenpiteitä keskuskomitealle kolmen välineen rakentamiseksi, pääasiallisena tehtävänä asevoimien perustaminen, mikä hyväksyttiin V kansallisessa konferenssissa 1965. Tämä tapahtui fraktioiden välisen kamppailun keskellä, jossa varsinkin ”Patria Roja” ja Paredesin oikeistolikvidaattorit pyrkivät saartamaan puolueen johdon. Paredes halusi toistaa taktiikkaa suurporvariston yhden siiven perässälaahustamisesta, ja ”Patria Roja” syöksyi oikeisto-opportunismiin.

Toisen poliittisen strategian,puolueen jälleenrakentaminen kansansotaa varten”, aikana puheenjohtaja Gonzalo paljasti piilevän revisionismin puolueessa ja että puolue on välttämätöntä jälleenrakentaa puolueen yhtenäisyyden perustalle: marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelulle, Mariáteguin ajatuksille ja yleiselle poliittiselle linjalle. Nämä kannat kohtasivat vastarintaa edellämainittujen ryhmittymien suunnalta. Paredesin virheellinen kahden linjan kamppailun käsittely johtaisi puolueen pirstoutumiseen. Puheenjohtaja Gonzalo ymmärsi välttämättömiksi puolueen jälleenrakentamisen ja sisäisen kamppailun käymisen sen konkretisoimiseksi ja revisionismin poispyyhkimiseksi, kuten nähdään hänen kirjoittamissaan Bandera Rojan pääkirjoituksissa syyskuussa 1967, ”Kehittäkää syvällisesti sisäistä kamppailua”, ja huhtikuussa 1968, ”Syventäkää ja kiihdyttäkää sisäistä kamppailua vallankumouksellisessa käytännössä.” Hän on työskennellyt väsymättä vallankumouksellisen väkivallan kanavoimiseksi kansansotaan, tielle kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin, täten saavuttaen puolueen vaatiman pääasiallisen tehtävän: vallankumouksellisten asevoimien perustamisen. Hän selittää, että tässä tehtävässä korvaamaton perusta on vallankumouksellisen talonpoikaistyöskentelyn kehittäminen, että ilman marxismi-leninismi-Mao Zedongin ajattelun suuntaamaa ja kommunistisen puolueen johtamaa hyvää työtä talonpoikasjoukkojen keskuudessa ei voi olla aseellisten joukkojen eikä kansansodan kehittymistä. Sitten hän sanoi, että meidän ei tule tyytyä Mariáteguin ajattelun jatkuvan pätevyyden takaisinottamiseen, vaan meidän on myös kehitettävä sitä. Hän asetti puolueen agraariohjelman toukokuussa 1969. Vuonna 1972 hän asetti Ayacuchon aluekomitean strategisen sunnitelman. Hän päihitti oikeistolikvidationismin, jolloin puolueessa oli jäljellä enää kaksi fraktiota: puheenjohtaja Gonzalon johtama punainen fraktio keskuksenaan Ayacucho sekä ”bolševikkinen” fraktio, joka toimii pääasiassa Limassa. Niin kutsutut ”bolševikit” kehittivät vasemmistolikvidationistista linjaa, joka on revisionismin muunnos ja eristää puolueen joukoista. Heidän käsityksensä oli, että olisi mahdotonta taistella fasismin alaisuudessa ja että vain linja olisi riittävä. Heidän sotilaallinen linjansa vastusti kansansotaa. Heidät murskattiin vuonna 1975, ja heidän johtajansa pakenivat.

Kolmas poliittinen strategia ”jälleenrakentamisen huipentaminen ja tukialueiden perustaminen” aseellisen kamppailun aloittamiseksi, tänä aikana ongelmana oli puolueen jälleenrakentamisen huipentaminen, sen saattaminen päätökseensä sekä tukialueiden perustaminen aseellisen kamppailun aloittamista varten. Tämä ongelma tulee määritellyksi VII täysistunnossa huhtikuussa 1977, jossa koko puolue työskenteli tunnuksen ”rakentakaa aseellisen kamppailun hyväksi” alla kamppailussa oikeisto-opportunistisen linjan siementä vastaan, linjaa, jonka mukaan Velasco olisi toteuttanut agraariuudistuksen, että olisi tarvetta organisoida talonpoikia Perun talonpoikien konfederaation [Confederación Campesina del Perú] ympärille ja että kansansotaa tulisi käydä ”joukkojen syvimpien vaatimusten” puolesta unohtaen maakysymyksen ja kysymyksen vallasta. Kaupungeissa he kehittivät erästä ekonomismin muunnosta [obrerismo] keskittäen luokkaa syndikalismiin [gremialismo] ja vastustaen, että luokka tarttuisi johtavaan asemaansa. Kun nämä kannat murskattiin, puheenjohtaja Gonzalo aloitti ”kansallisen suunnitelman rakentamisesta” kesäkuussa 1977; useat kaaderit lähetettiin maaseudulle kansansodan strategisten tarpeiden mukaisesti ja alueellisten komiteoiden rakentamiseksi ottaen huomioon tulevat tukialueet. Kahdeksannessa yleiskokouksessa kesäkuussa 1978 Gonzalo asetti ”aseellisen kamppailun ääriviivat”, missä hän oleellisesti esitti, että kansansotaa Perussa on kehitettävä yhtenäisenä kokonaisuutena sekä maaseudulla että kaupungeissa, maaseudun ollessa aseellisten toimien pääasiallinen näyttämö seuraten tietä kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin. Edelleen sen on otettava huomioon maan historiallinen yhteiskunnallinen prosessi, erityisesti sen sotilaallinen puoli, vuoriston tärkeys ja pääasiassa keskeltä etelään historiassamme, pääkaupungin tärkeys sekä tarve Perun asettamiseen kontekstiinsa Latinalaisessa Amerikassa, tarkalleen Etelä-Amerikassa, sekä myöskin kansainväliseen kontekstiinsa ja osana maailmanvallankumousta. Koko puolue astui yleiseen uudelleenorganisoitumiseen asettaen maaseudun keskiöön kamppailun päämuodon ja organisaation päämuodon kehittämiseksi. Täten vallankumouksen kolmen välineen rakentamisen pohja asetettiin.

Synteesinä, koko jälleenrakentamisen prosessi antoi meille uudenlaisen puolueen, joka on valmis aloittamaan kansansodan ja johtamaan sitä aina maanlaajuiseen vallan valtaamiseen saakka. Tässä prosessissa taottiin historiallinen joukko, joka proletariaatin ideologialla ja puheenjohtaja Gonzalon johdon alaisuudessa on valmis ryhtymään vallan valtaamiseen kansansodan kautta.

Kolmas vaihe (vuodesta 1980 eteenpäin). Puolue alkoi johtaa kansansotaa. Sotilaallisen linjan osalta muodostuu tien soveltaminen ja kehittäminen. Tällä kolmannella vaiheella on neljä virstanpylvästä: 1) määrittely; 2) valmistautuminen; 3) aloittaminen; ja 4) sissisodan kehittäminen.

1) Määrittely. Lyhyesti, puolue tekee historiallisen ja mitä merkittävimmän sopimuksen kansansodan aloittamisesta Perussa, minkä määritteli vuoden 1979 kesäkuun IX laajennettu täysistunto. Tämä sopimus saavutettiin keskellä kolmea kiivasta kamppailua: ensimmäinen oli kamppailu oikeisto-opportunistista linjaa vastaan, joka vastusti aseellisen kamppailun aloittamista kieltäen vallankumouksellisen tilanteen, että muka olosuhteita sille ei olisi olemassa ja että oli olemassa ”vakauden tila”. Heidät erotettiin, ja puolue sopi uudesta asteesta ja uudesta tavoitteesta. Toinen kamppailu oli uutta oikeistolaista linjaa vastaan, jonka mielestä aseellisen kamppailun aloittaminen olisi mahdotonta, että se olisi vain ”unelma”, että ei olisi mitään tarvetta hyväksyä sopimusta, koska kyse on periaatteista. Kolmas kamppailu käytiin vasemmiston sisäisiä eroja vastaan, ja tässä keskusteltiin yksityiskohdista sen suhteen, kuinka kansansotaa tulisi kehittää. Lopulta päätettiin, että proletaarinen kanta oli puheenjohtaja Gonzalon kanta, ja niinpä se oli myös se kanta, jota tuli toteuttaa käytännössä; koko puolue sitoutui puheenjohtaja Gonzalon johdon opastukseen.

Asevoimien rakentamisen suhteen päätettiin muodostaa sotilaskaadereita ja erityisiä toimintajoukkoja sekä heikentää taantumuksellisia voimia keskittyen sen sotilaisiin. Strategian ja taktiikan saralla pystytettiin uudelleen organisaatiojärjestelmä.

2) Valmistautuminen. Tässä virstanpylväässä hyväksyttiin puolueen ohjelma, Perun vallankumouksen yleinen poliittinen linja sekä puolueen säännöt. Vallankumoukselliseen väkivaltaan, kansansotaan ja puolueeseen, armeijaan ja yhteisrintamaan liittyneet poliittisen strategian ongelmat ratkaistiin. Hyväksyttiin seuraava päätös: ”Takokaa ensimmäinen komppania teoillanne! Antakaa väkivallan kukoistaa konkretisoituen aseellisen kamppailun aloittamisessa ja kehittymisessä; avaamme tulen ja tarjoamme veremme kirjoittaaksemme uuden luvun puolueemme ja kansamme historiaan, me taomme ensimmäisen komppanian teoillamme.” (Peru, joulukuu 3, 1979).

Puolue valmisteli aseellista kamppailua ratkoen kahta ongelmaa: 1) poliittisen strategian ongelmat, jotka määrittelevät kansansodan sisällön ja sen tehtävät lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä sekä myös kansansodan tarvitsemat suuntaviivat, sen sotilaalliset suunnitelmat, kolmen välineen rakentamisen ja niiden yhteyden uuteen valtaan; 2) aseellisen kamppailun aloittaminen, tämä mitä tärkein kysymys oli saanut eniten huomiota puheenjohtaja Gonzalolta, joka asetti ”aloitussuunnitelman”, jota johdatti tunnus ”Aloittakaa aseellinen kamppailu!”, joka kiteytti pääasiallisen politiikan, jolle on annettava sotilaallinen muoto. Sen sisältöön kuuluvat: ensiksi poliittiset tehtävät, jotka on täytettävä, so. aseellisen kamppailun aloittaminen, vaalien boikotointi, aseellisen impulssin antaminen aseelliselle kamppailulle maan puolesta ja tukialueiden perustaminen uusia valloituksia, erityisesti uutta valtaa varten. Toiseksi, kamppailun muodot: sissisota, sabotaasi, aseellinen propaganda ja agitaatio sekä valikoiva tuhoaminen. Kolmanneksi, organisatoriset ja sotilaalliset muodot: aseelliset joukko-osastot moderneilla aseilla tai ilman. Neljänneksi, aikataulu, aloittamisen päivämäärä ja sotasuunnitelman kesto sekä samanaikaiset toimet tietyillä päivämäärillä. Viidenneksi tunnukset: ”Aseellinen kamppailu!”, ”Työläisten ja talonpoikien hallitus!” sekä ”Kaatakaa uusi taantumuksellinen hallitus!”

Valmistelut toimitettiin taistelussa oikeistolaisia kantoja vastaan. Nämä kannat kielsivät vallitsevat olosuhteet ja väittivät, että puolue ei ole riittävän valmistautunut tai että joukot eivät antaisi sille tukeaan. Näiden kantojen johtaja ryhtyi petturiksi, ja nämä kannat murskattiin.

3) Aloittaminen. Toukokuun 17. päivä vuonna 1980 Perun kansansota alkoi. Se oli ”uhmakas ja mullistava poliittinen isku, joka heiluttaen kapinoivia punaisia lippuja ja nostattaen vasaroita ja sirppejä julisti: ’on oikein kapinoida’ ja ’valta kasvaa kiväärin piipusta’. Se kutsui kansan, erityisesti köyhän talonpoikaiston, aseelliseen vastarintaan, sytyttämään rovion ja ravisuttamaan Andeja, kirjoittamaan uutta historiaa maamme pelloilla ja sen rauhattomissa maisemissa, repimään alas sortavan järjestyksen mädäntyneet muurit, valloittamaan vuorenhuiput, rynnäköimään taivaita asein ja avaamaan uuden aamun. Ensimmäiset askeleet olivat vaatimattomia, lähes täysin ilman nykyaikaista aseistusta. Taistelua aloitettiin, kehitettiin ja rakennettiin pienestä suureksi, heikosta materiaalista ja alun kipinästä syntyi väkevä tulipatsas, suurenmoinen karjahdus, joka kasvaa kylväen vallankumousta ja räjähtäen entistä kiivaammaksi kansansodaksi.”

Tämä kolmas virstanpylväs kesti vuoden 1980 toukokuusta joulukuuhun ratkaisten ongelman koskien aseellisen kamppailun aloittamista, siirtymistä rauhan ajoista sodan aikoihin. Puolueen militarisointi toiminnan kautta ja mestarillinen aloitussuunnitelma olivat avainasemassa. Niinpä uusi sai syntynsä: kamppailun pääasiallinen muoto, aseellinen kamppailu, ja pääasiallinen organisaatiomuoto, joukko-osastot ja joukkueet. Kaikista toimenpiteistä taistelukentillä kirkkaimmat olivat sissitoimet Ayrabambassa ja Aysarcassa, ja kaupungeissa taas kunnantalon poltto San Martínissa. Chuschin kylässä kansan toteuttama vaaliboikotti oli toimenpide, joka aloitti kansansodan. Tämä suunnitelma toteutettiin kukistaen oikeistolaiset kannat, jotka väittivät, että suunnitelma olisi ”hoxhalainen” ja toimet keskittyisivät kaupunkeihin. Nämä väitteet liioittelivat todellisuutta ja vääristivät sen olemusta, sillä taantumuksellinen propaganda antoi suuria otsikoita kaupungeissa tehdylle sabotaasille ja vähätteli toimenpiteitä maaseudulla. Perun kansansodan erikoisuuksiin kuuluu, että maaseutu toimii taistelujen päänäyttämönä ja kaupungit välttämättömänä lisänä.

4) Sissisodan kehittäminen. Sitä on kehitetty kolmen sotilaallisen suunnitelman keinoin: sissisodan toimeenpano, tukialueiden valloittaminen ja tukialueiden kehittäminen.

Koskien sissisodan toimeenpano. Tämä saavutettiin suunnitelmalla, joka kesti vuoden 1981 toukokuusta vuoden 1982 joulukuuhun, ja jolla oli pilottivaihe tammikuussa 1981. Tunnus ”Avatkaa sissialueita valmisteluna tukialueille” toi mukanaan ideologis-poliittisen harppauksen, joka laittoi marxismi-leninismi-maoismi, puheenjohtaja Gonzalon opastavan ajattelun puolueen yhtenäisyyden perustaksi. Sotilaallisesti sissisota ryöpsähti valloilleen kautta maan. ”Valloittakaa aseita ja välineitä sotaa varten, ravistelkaa maaseutua aseistetuilla toimenpiteillä ja iskekää edetäksenne kohti tukialueita”. Nämä suunnitelmat toteutuivat osittain viimeisen osan, ”iskemisen”, ollessa yhdistävänä tekijänä myöhemmälle suunnitelmalle. Keihäänkärki kohdistui gamonalismoon, feodaalisten tuotantosuhteiden romuttamiseen, ja taistelut yhdistettyjä poliisitoimia vastaan kehittyivät eteenpäin. Useita hyökkäyksiä poliisiasemia ja valikoivia tuhoamisiskuja gamonaleja vastaan toteutettiin, luoden suuren talonpoikaisjoukkojen mobilisaation liittäen heidät osaksi miliisiä luoden valtatyhjiön taantumuksellisille. Kansankomiteat nousivat ja moninkertaistuivat. Tällä tavoin tukialueet ilmestyivät ja ne määriteltiin.

Painotamme toimenpiteitä kuten iskua Ayacuchon kaupungin vankilaan, jossa ensimmäinen komppania toimi ensimmäistä kertaa ahdistellen vihollista kaupungissa ja vapauttaen kymmeniä sotavankeja; hyökkäykset poliisiasemille Vilcashuamánissa, Totosissa ja San José de Seccessä; sähköverkon ja kommunikaatioväylien sabotaasit; tuhopoltot kuten Pincosissa, Toxamassa, Allpachacassa ja Huayllapampassa monien muiden joukossa. Näissä kaupungeissa sabotaasi kohdistui byrokraattiseen kapitalismiin ja imperialismiin ja tuki myöskin lakkoja aseellisin toimin.

Niinpä oikeistokannat, jotka aiemmin torjuttiin, olivat henkilökohtaisen vallan ja feodaalisen uskollisuuden ilmentymiä sekä perääntymistä toiminnasta. Sissisodan levittäminen antoi meille tärkeimmän valloituksen: uuden vallan, maanalaiset kansankomiteat, jotka ovat tukialueiden selkäranka.

Kohdatessaan kansansodan etenemisen Belaúnden taantumuksellinen hallitus aloitti heti alusta militanttien, taistelijoiden ja joukkojen vainoamisen, tukahduttamisen, kiduttamisen, vangitsemisen ja murhaamisen. He ovat käynnistäneet itsenäisiä poliisioperaatioita ja yhteisiä operaatioita poliisivoimien, kansalaiskaartin [Guardia Civil], tasavaltalaiskaartin [Guardia Republicana] ja tutkivan poliisin [Policía de Investigaciones] sekä myös ”sinchis”-nimellä tunnettujen vastakumouksellisten joukkojen kanssa. He julistivat asetuksen numero 046, aidosti terroristisen lain, joka rikkoo porvarillisen rikoslain alkeellisimpiakin periaatteita. Mutta kaikki heidän suunnitelmansa ovat tuottaneet vain täydellisiä tappioita; joukot torjuivat ja vastustivat heidän aggressiotaan. Uuden vallan nouseminen rikkoi Belaúnden pidättäytyväisyyden, joka alusta lähtien typisti ongelman vain heidän valheellisen demokraattisen julkisivunsa turvaamiseksi ja voimisti riistäjien, suurporvariston ja maanomistajien, luokkatarpeita, pääasiassa jenkki-imperialismin suojeluksessa. Belaúnde antoi kaiken luottamuksensa asevoimille (maavoimille, merivoimille ja ilmavoimille), valtion selkärangalle, yleisen järjestyksen uudelleenpystyttämiseksi poliisijoukkojen tukiessa, ja niinpä hän asetti yleisen hätätilan ja poliittis-sotilaallisen hallinnon Ayacuchon, Apurímacin ja Huancavelican maakuntiin, aina vuoden 1982 joulukuusta tähän päivään asti.

Kansansodan kehittyminen ja vastavallankumouksellisten vastaus siihen johtivat puheenjohtaja Gonzalon määrittelemään vuoden 1983 tammikuusta maaliskuuhun kestäneessä laajennetussa keskuskomitean kokouksessa uuden laadullisen harppauksen, suuren suunnitelman tukialueiden valloittamisesta, joka määritteli neljä poliittista tehtävää: puolueen yleinen uudelleenorganisointi; kansan sissiarmeijan ja kansan puolustuksen vallankumouksellisen rintaman luominen; näiden konkretisoituminen kansankomiteoissa maaseudulla ja kansan puolustuksen vallankumouksellisena liikkeenä kaupungeissa; ja sotilaallinen suunnitelma tukialueiden valloittamiseksi. Poliittisesti, ristiriita vanha valtio–uusi valtio oli alkanut kehittyä, ja tunnus ”puolustakaa, kehittäkää ja rakentakaa” tukialueita johti terävän aseellisen kamppailun kehitystä siellä, missä taantumus taisteli palauttaakseen vanhan vallan ja vallankumous puolestaan vastapalauttaakseen uuden vallan. Tätä kutsumme kamppailuksi palauttamisen ja vastapalauttamisen välillä, ja se kattoi vuodet 1983 ja 1984. Sotilaalliset suunnitelmat määriteltiin kullekin alueelle soveltaen taktiikkaa saartamisesta ja iskemisestä vihollisen heikkoihin kohtiin. Kaksi voitokasta kampanjaa saatettiiin päätökseen, ja niissä uusi valta karaistui läpäistessään ensimmäisen tulikasteensa; puolue terästäytyi ja kansan sissiarmeija kehittyi.

Taantumukselliset asevoimat pyrkivät jatkamaan vastavallankumouksellista sotaa seuraten jenkki-imperialisti-isäntiensä käsityksiä, teoriaa, joka pohjautui kokemukseen vastavallankumouksellisessa sodassa, pääasiassa Vietnamissa hankittuun sekä erikoisesti Latinalaisessa Amerikassa, varsinkin Keski-Amerikassa, saatuun kokemukseen taistelusta aseellista taistelua vastaan. Se on teorian peruslähde yhdistettynä ”terrorisminvastaisen” kokemuksen kanssa, jota on saatu Israelissa ja vastaavasti Argentiinassa kuten myös Saksan Liittotasavallassa ja sen neuvonantajamaissa Taiwanissa, Espanjassa jne. Nämä ovat lisänä muutaman kuukauden sissivastaisen taistelun kokemukseen vuodelta 1965 sekä rajallisempaan kokemukseen taistelusta La Convenciónissa. Operaatiot toimivat asevoimien pääesikunnan [Comando Conjunto] alaisuudessa, joka toimii kansallisen turvallisuusneuvoston tahdon mukaisesti johtajanaan presidentti, tänä päivänä Alan García, jolle kuuluu välitön ja väistämätön vastuu näistä toimista. Vastavallankumouksellinen strategia on päihitetty useita kertoja. Se on murskattu ja voitettu täydellisesti ja perusteellisesti kansansodalla, osoittaen maailmalle uudestaan ja uudestaan proletariaatin strategian ylivoimaisuuden imperialismin strategiaan verrattuna.

Vastavallankumouksen erityiset poliittiset toimet: joukot joukkoja vastaan; kansanmurha, joukkohaudat; kokonaisten kylien katoamiset. Synteesinä, ne vapauttivat valkoisen terrorin maaseudulla, erityisesti Ayacuchossa, Huancavelicassa ja Apurímacissa. Tämän kansanmurhan tuloksena 8 700 perulaista on menettänyt henkensä. Näistä murhatuista 4 700 on kuulunut kaikkein köyhimpään ja riistetyimpään väestöön pääasiassa talonpoikaistosta sekä kaupunkien naapurustoista ja slummeista, ja 4 000 on kadonnut. Kansanmurha ei tuottanut taantumuksellisten toivomaa tulosta; se ei murskannut kansansotaa. Päinvastoin, ”kansansota raivoaa vahvempana antaen musertavia iskuja ja kehittyen”, mikä todistaa oikeaksi puheenjohtaja Maon opetuksen, että tukahduttaminen kiihdyttää vallankumousta.

Tukialueiden valloittamisen suunnitelmaan sisältyy ”suuren harppauksen suunnitelma”, joka on alisteinen erityiselle poliittisille strategialle, jossa ”ilmenee kaksi tasavaltaa, kaksi tietä ja kaksi akselia” ja sotilaalliselle strategialle ”yleistäkää sissisotaa”. Neljä menestyksekästä kampanjaa toteutettiin seuraavien poliittisten ohjeiden mukaan: ”Avatkaa itsellemme poliittista tilaa”, ”Vastustakaa vuoden 1985 valtiollisia vaaleja, häiritkää, epävakauttakaa ja viivästyttäkää niitä missä mahdollista”, ”Vastustakaa uuden apralaisen hallituksen valtaannousua” sekä ”Heikentäkää fasistista ja korporatiivista apralaista kokousta”. Kansansota kehittyi Ayacuchon, Huancavelivan ja Apurímacin alueilla ja laajentui Pasvon, Huánucon ja San Martínin alueille kattaen alueen luoteisesta Cajamarcan departementista Ecuadorin rajalla aina Punoon Bolivian rajalla maan kaakkoisosassa. Se iski ja ravisteli kaupunkeja, erityisesti pääkaupunkia. Perustavanlaatuisesti kansansota otti valtaansa vuoriston, joka on historiallisesti ollut Perun yhteiskunnan keskus ja nykyisin sen takapajuisin ja köyhin osa, ja kansansota on muuttanut alueen vallankumouksellisen sodan suureksi näyttämöksi. Se on edennyt viidakon reunalle ja rannikon niemille. Kansansota ei siis ole syntynyt vain yhdellä alueella, vaan sitä kehitettiin samanaikaisesti useilla alueilla, mutta kehitys tapahtuu epätasaisessa muodossa ja sillä on välttämättä pääalue, joka voi vaihdella. Kaikki tämä sisältyy strategisesti keskitettyyn ja taktisesti hajautettuun suunnitelmaan.

Merkittävimpien toimenpiteiden joukossa voimme nähdä iskuja sissivastaisia tukikohtia vastaan Ayacuchon departementissa; vastavallankumouksellisten keskusten [nucleamientos] tuhoaminen; paikallisten mikroalueiden hallintojen häiritseminen; Huancavelicassa sähköverkon räjäyttäminen sekä tieverkoston tuhoaminen; Cinton ja Vichinchan osuusmaatilojen hävittäminen yhdistettynä karjan uudelleenjakamiseen ja maan ottamiseen; läpimurto Apurímacissa. Perun keskiosassa oli väijytyksiä kuten Michivilcassa, Centromínin (valtion kaivosyhtiö) sähköaseman sabotaasi, SAIS Túpac Amarun (valtiollinen osuustila) sabotaasi. Pohjoisessa maiden haltuunottoa ohjasi tunnus ”Valloittakaa pellot!”, joka mobilisoi 160 000 talonpoikaa ja pakkolunasti 320 000 hehtaaria, pääasiassa laidunmaata, sekä 12 000 päätä karjaa; Norperuanon öljyputkistoon sekä APRAn toimistoon Trujillon kaupungissa kohdistuneet sabotaasit. Etelässä ravisteli maakysymys mobilisoiden yli 10 000 talonpoikaa; Huallagassa hyökättiin Aucayacun poliisiasemaa vastaan, Tealera-nimisen suuryhtiöön kohdistettu täystuho sekä tasavaltalaiskaartin väijyttäminen; Liman metropolissa sabotoitiin suurlähetystöjä, mm. venäläisten sosiali-imperialistien, tusinoittain APRA-puolueen paikallistoimistoja sekä pankkeja ja tehtaita, kaikki tämä johti yleiseen hätätilaan ja ulkonaliikkumiskieltoon pääkaupungissa asevoimien kontrollin alla helmikuussa vuonna 1986.

Alan García Pérez on jatkanut edeltäjiensä vastavallankumouksellista politiikkaa ja pyrkinyt murskaamaan kansansodan kansanmurhien kautta maaseudulla mm. Accomarcassa, Llocllapampassa, Umarussa ja Bellavistassa. Tasavallan pääkaupungissa hän aiheutti kaksi kansanmurhaa sotavankeja vastaan. Ensimmäinen oli 4. lokakuuta 1985, jolloin 30 militanttia ja taistelijaa tuhottiin Luriganchossa taistelun loistavassa juoksuhaudassa [eli Luriganchon vankilassa], mutta tämä ei riittänyt rikkomaan sotavankien sankarillista vastarintaa, vaan verellään he muodostivat sotavankien päivän. Toinen oli 19. kesäkuuta 1986, jolloin ennakolta suunniteltu, mitä kieroin ja haveksuttavin rikos puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan toteutettiin kansansodan murskaamiseksi ja sotavankien tuhoamiseksi, mutta raivokkaalla vastarinnallaan nämä vangit tuottivat mitä vakavimman poliittisen, sotilaallisen ja moraalisen tappion apralaiselle kansanmurhahallitukselle. Tämä korosti ja määritteli apralaisten dilemman suurporvariston byrokraattisen siiven palvelemisesta fasismin ja korporativismin kehittämiseksi, jättäen Garcían ja apralaisen puolueen ikuisesti kylpemään kansanmurhan veressä. Yhteensä 250 kuollutta muodosti siten sankaruuden päivän monumentaalisella trilogialla taistelun loistavissa juoksuhaudoissa El Frontonissa, Luriganchossa ja Callaossa.

Paljastamme ja tuomitsemme opportunismin ja revisionismin kaikissa sen erilaisissa ilmenemismuodoissa: pro-venäläiset, pro-kiinalaiset, vale-mariáteguilaiset, kaikki ne, jotka ovat toimineet ja jatkavat toimimista tiedonantajina hännystellen vastavallankumousta, torjuen ja hyökäten kansansotaa vastaan, leimaten sen terrorismiksi, toistaen mitä Reagan sekä Perun ja maailman taantumukselliset sanovat. Kykenemättä todistamaan syytöksiään he yksinkertaisesti heittelevät adjektiiveja ja tuomitsevat väkivallan ”tuli se mistä tahansa” ja pitäytyvät vanhoissa parlamentaarisissa kannoissaan pyrkien tuudittamaan kansaa parlamenttikretinismiin, upoten päivä päivältä syvemmälle vanhan järjestyksen suojaan, sen mätään parlamenttiin, sen vaalifarssiin, sen perustuslakiin ja lakeihin, eläen väristen pelosta ja kunnioittavassa kauhussa taantumuksellisten asevoimien ja valtiokaappauksen edessä. Tuomitsemme Barrantes Lingánin ja hänen kätyriensä nöyristelevän ja kapitulationistisen asenteen.

Vuodesta 1983 alkaen on täytetty poliittista strategiaamme, suurta suunnitelmaa tukialueiden valloittamisesta, toteuttaen kahta kampanjaa, joilla puolustettiin, kehitettiin ja rakennettiin osia I ja II, joista jälkimmäisen, suuren harppauksen suunnitelman, myötä strategia on saatu valmiiksi joulukuuhun 1986 mennessä. Vastoin kaikkia opportunistien puheita nämä suunnitelmat osoittavat meille kansansodan edistymisen ja sen, että olemme kiinteästi sidottuja joukkoihin, sillä tosiasiat ovat kiistattomia. Kansansota on valloittanut alueen, joka ulottuu vuoriston halki, viidakkoon ja rannikolle, marssien väsymättä ja vahvana, rakentaen uutta ja avaten tulevaisuuden. Tukialueet, jotka ovat ytimenä tielle kaupunkien saartamiseksi maaaseudulta, on jo valloitettu.

Suuri suunnitelma tukialueiden kehittämisestä. Tällä on erityinen asema kansansodassa, sillä kansansodan ydinolemus on tukialueiden kehittäminen; siksi suuri suunnitelma tukialueiden kehittämisestä liittyy uuden vallan rakentamiseen ja sen kehittämiseen, se koskee näköalaa, joka avautuu maanlaajuisen vallan anastamiseksi. Siis, poliittinen strategia on tukialueiden kehittäminen ja sotilaallinen strategia on kansansodan kehittäminen palvellen maailmanvallankumousta, suunnitelma, jota toteutetaan alustavan suunnitelman kautta.

Vallankumouksen voitto aiheuttaa ja murskaa voimakkaan vastavallankumouksen. Näin ollen olemme siirtymässä ratkaiseviin vuosiin, joissa APRA jatkaa ilman strategista suunnitelmaa; he puhuvat ”uudesta strategiasta”, mutta sellaista ei ole. Ainoa asia, minkä he voivat tehdä, on ryhtyä kovempiin toimenpiteisiin, määrätä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia lakeja, vahvistaa sotilaallisia lakeja helpottaen asevoimien toimia uusien kansanmurhien päästämiseksi valloilleen olosuhteissa, jotka ovat uusia niin meille kuin heillekkin. Me kohtaamme kansanmurhan uudessa tilanteessa. Olemme jo selvinneet vuosien 1983 ja 1984 kansanmurhista, mikä todistaa, että kansa haluaa suuresti kumota nykyisen järjestyksen ja että vallankumous vahvistuu. Taantumus ei voi muuta kuin soveltaa kansanmurhaa, mutta tämä tulee vankistamaan kansansotaa. Alustavasti voidaan joutua jossain vetäytymään ja tie voi mutkitella, mutta silti tulemme voittamaan, kunhan pitäydymme marxismi-leninismi-maoismi, Gonzalon ajattelussa, viiden kehityskohteen politiikassamme, kansansodan voittamattomuudessa ja kansan tukemisessa, sillä kansa tekee ja tulee aina tekemään historiaa kommunistisen puolueen johdon alaisuudessa.

Mitä tulee konkreettisiin tilanteisiin ja mahdollisuuksiin, jotka esittäytyvät meille uudessa suuressa suunnitelmassa tukialueiden kehittämisestä, meidän on huomattava:

1) On ilmestynyt sotilaallisia ryhmiä kuten MRTA [Movimiento Revolucionario Túpac Amaru] ja CRP [Comando Revolucionario del Pueblo], jotka on uudelleenperustettu, mutta niillä ei ole selvää marxilaista käsitystä, minkä vuoksi ne marssivat palvellakseen imperialismia, sosiali-imperialismia sekä fasistista ”dialogia”, jolle he ovat jo myöntäneet yksipuolisia aselepoja.

2) APRA on jo aloittanut kehittämään fasismia ja korporativismia. Se kohtaa vakavia ja kasvavia vaikeuksia, kuten sen kasvava ja kiero salaliitto ja kilpailu comprador-porvariston kanssa, muiden vielä tärkeämpien ristiriitojen joukossa.

3) Luokkataistelu kärjistyy ja kiihtyy entisestään, joukot alkavat puolustamaan itseään ja vastustamaan; yhteiskunnallisten räjähdysten tapahtuessa kaupungeissa sosiali-imperialismi ja taantumukselliset yleensä voivat hyödyntää niitä edustajiensa kautta.

4) Sotilasvallankaappaus on mahdollinen. García Pérez saattaa suorittaa vallankaappauksen omassa hallinnossaan [autogolpe] säilyttääkseen tulevaisuutensa.

5) Tulevaisuudessa taantumukselliset voivat myös leikitellä Allende-tyyppisellä hallituksella käyttäen apralaista Barrantesia tai jotakuta toista samanlaista; tämän mahdollisuuden rajoissa on otettava huomioon Yhdistyneen vasemmiston [Izquierda Unida] synkkä rooli.

6) Perun valtiolla on rajakiistoja, joita voidaan kiihdyttää hetkenä minä hyvänsä, kuten muiden Latinalaisen Amerikan maiden kokemus osoittaa. Tämä ongelma on otettava vakavasti harkintaan.

7) Jenkkisotilaiden lähettäminen on jo fakta eikä vain mahdollisuus. Näiden läsnäolo on yhteydessä samanlaiseen läsnäoloon muissa maissa, erityisesti raja-alueilla, ja Brasilian sotilaalliset toimenpiteet on nähtävä tässä yhteydessä.

8) Imperialistiset sodat ja aggressiot jatkavat kasvuaan. Maailmansotaa hegemoniasta USA:n ja SNTL:n välillä valmistellaan yhä salaliittoilun ja kilpailun kautta maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Sen seurauksena kansansota on ehdoton välttämättömyys ja maailmankansansota väistämätön näköala.

Kaikki nämä mahdollisuudet on otettava vakavasti huomioon hallitaksemme kansansotaa politiikan komentaessa, ja erityisesti on pidettävä silmällä maanlaajuisen vallan valtaamisen suhteen, sillä tämä mahdollisuus voi ilmaantua ja siihen on tartuttava. Näistä syistä meidän on ideologisesti, poliittisesti ja järjestöllisesti oltava valmiita.

Ensimmäinen kampanja pilottisuunnitelmassa tukialueiden kehittämisestä on tarkoittanut suurinta ravistusta, jolla on ollut kansallisia ja kansainvälisiä jälkivaikutuksia. Se on saanut vanhan valtion säröilemään entistä enemmän, eikä kukaan ole koskaan ravistellut sitä näin voimakkaasti Perussa. Nyt on meistä kiinni toteuttaa historiallinen ja poliittinen välttämättömyys ”Huipentakaa nerokkaasti pystyttämällä historiallinen merkkipaalu!” toisessa kampanjassa. Ymmärtäkää, että pilottisuunnitelma on kuin aloitustaistelu suuressa suunnitelmassa tukialueiden kehittämisestä.

Johtopäätös on, että lähes kahdeksan kansansodan vuoden jälkeen olemme toteuttaneet yli 45 000 toimea, jotka paljastavat korkean laatunsa; militarisoitu puolue on karaistu; kansan sissiarmeija on kehitetty ja kasvattanut sotaisuuttaan; ja meillä on satoja uuden vallan järjestöjä köyhimpien joukkojen tukiessa meitä alati enemmän. Kansansota on nostanut kansamme luokkataistelun sen korkeimpaan muotoon, ja tämä vaikuttaa takaisin itse joukkojen kamppailuun sysäten heitä sulautumaan harppauksin ja kasvavissa määrin osaksi kansansotaa. Siispä, ”kansansota kääntää maata päälaelleen, ’vanha luomi’ [el topo viejo] mätänee syvällä vanhan yhteiskunnan sisälmyksissä. Kukaan ei pysty sitä pysäyttämään, tulevaisuus elää jo keskuudessamme, vanha ja mätä yhteiskunta uppoaa peruuttamattomasti, vallankumous tulee voittamaan. Kauan eläköön kansansota!” Tehtävämme on kehittää kansansotaa palvellen maailmanvallankumousta marxismi-leninismi-maoismi, Gonzalon ajattelun lippujen alla.

2. TIE KAUPUNKIEN SAARTAMISEKSI MAASEUDULTA KÄSIN JA VALLANKUMOUKSELLISET TUKIALUEET

Puheenjohtaja Mao asetti tien kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin pitäen tukialueita sen sydämenä. Näin tehdessään hän otti huomioon sen, että voimakkaat imperialistit ja heidän kiinalaiset liittolaisensa olivat hyvissä taisteluasemissa suurissa kaupungeissa ja että jos vallankumous kieltäytyi luovuttamasta ja halusi pitäytyä taistelussa, sen oli muutettava maaseudun takapajuiset alueet kehittyneiksi ja vankoiksi tukialueiksi, vallankumouksen suuriksi sotilaallisiksi, poliittisiksi, taloudellisiksi ja kulttuurillisiksi linnoituksiksi taistelemaan väkevää vihollista vastaan, joka käyttäen kaupunkeja hyökkäili maaseudulle, ja viemään vallankumousta askel askeleelta eteenpäin voiton saavuttamiseksi pitkitetyn sodan kautta.

Nojautuen tähän maolaiseen teesiin puheenjohtaja Gonzalo on asettanut yhtenäisen kansansodan eteenpäin viemisen, jossa maaseutu on aseellisten toimien pääasiallinen näyttämö: nimittäin meidän maassamme on talonpoikaisjoukkojen valtava enemmistö, ja niinpä meidän on rakennettava tukialueemme maaseudulle. Kuten puheenjohtaja Mao sanoi: ”Pitkäaikainen vallankumoustaistelu, joka on käynnissä maaseudulla, tällä vallankumouksen tukialueella, on pääasiassa Kiinan kommunistisen puolueen johtamaa talonpoikaiston sissisotaa. Sen vuoksi ei ole oikein ylenkatsoa maaseutupaikkakuntien välttämätöntä käyttämistä vallankumouksen tukialueina, ylenkatsoa välttämättä tarpeellista talonpoikaiston keskuudessa tehtävää sitkeätä työtä, ylenkatsoa sissisotaa.” Mutta, edelleen, puheenjohtaja Gonzalo tähdentää, että kaupungeissa aseellisia toimia tulee viedä eteenpäin komplementtina, täydennyksenä kansansodalle maaseudulla, sillä kansainvälinen ja oma kokemuksemme osoittaa, että tämä on käytännöllistä. Hän ottaa oppia esimerkiksi siitä, mitä tapahtui sisseille Filippiineillä, jotka siirtyivät maaseudulle ja jättivät kaupungit tyhjilleen, erityisesti pääkaupungin, mikä johti sissien jäämiseen eristyksiin. Brasiliassa vallankumoukselliset myös sovelsivat aseellisia toimia maaseudulla ja kaupungeissa, mutta heiltä vain jäi määrittelemättä, kumpi on pääasiallinen. Vietnamissa tärkeitä aseellisia toimia toteutettiin myös kaupungeissa. Edelleen, ottaen huomioon Latinalaisen Amerikan kaupunkien erikoisuudet, joissa proletariaatin ja köyhien joukkojen osuus on korkea, joukot ovat valmiita kehittämään aseellisia toimia täydennyksenä maaseudun aseellisille toimille. Kuitenkaan kaupungeissa uutta valtaa tai tukialueita ei ole rakennettu, vaan rintama konkretisoituu Kansan puolustuksen vallankumouksellisena liikkeenä, jonka vastarintakeskukset vievät kansansotaa eteenpäin ja valmistautuvat tulevaan kansanousuun, joka tapahtuu, kun maaseudun joukot rynnäköivät kaupunkeihin yhdessä niistä itsestään kumpuavan kansannousun kanssa.

Tukialueet ovat strategisia tukikohtia, joihin sissiarmeija tukeutuu toteuttaakseen strategisen tehtävänsä ja saavuttaakseen tavoitteensa voimiensa säilyttämiseksi ja kasvattamiseksi ja myös tuhotakseen ja torjuakseen vihollisen. Ilman kyseisiä strategisia tukikohtia ei olisi mitään, mihin voisimme nojautua strategisten tehtäviemme eteenpäin viemiseksi ja saavuttaaksemme sodan päämäärän.

Puheenjohtaja Mao on hahmotellut kolme syytä tukialueiden luomiselle: aseellisten joukkojen pitämiseksi, vihollisen voittamiseksi ja joukkojen mobilisoimiseksi. Meidän kansansotamme kannalta nämä määriteltiin vuonna 1982 soveltaessamme suunnitelmaa sissisodan toimeenpanemisesta, tarkalleen ottaen sen jälkimmäistä osaa, ”Iskekää viholliseen”, jolloin tähtäsimme vanhojen feodaalisten tuotantosuhteiden murskaamiseen. Poliisiasemille rynnäköitiin, valikoivaa tuhoamista sovellettiin gamonalien valtaan, ja poliisivoimat hylkäsivät maaseudun ja uudelleenjärjestäytyivät maakuntien pääkaupungeissa. Vanhan vallan virkailijoita erosi isossa mittakaavassa, mikä synnytti valtatyhjiön, kun samalla kymmeniä tuhansia mobilisoitiin. Näissä olosuhteissa muodostuivat tukialueet, ja ne konkretisoituivat maanalaisissa kansankomiteoissa. Siksi on väärin seurata Kiinan kokemuksia dogmaattisesti; jos olosuhteet ovat sopivat ja periaatteet pätevät, meidän täytyy rakentaa tukialueita. Tämän hyväksyminen toi mukanaan kamppailuun oikeistolaisuutta vastaan, sillä oikeistolaiset väittivät, että emme olisi nujertaneet suurta joukkoa vihollisia, kun oikeasti tilanne oli se, että vihollisen joukot olivat hylänneet maaseudun, kun heidän poliittiset ja sotilaalliset suunnitelmansa olivat kohdanneet murskatappion.

Puheenjohtaja Gonzalo on perustanut tukialueiden järjestelmän, jota reunustaa sissialueet, operaatioalueet ja toimintapisteet, ottaen huomioon poliittiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet, kamppailun perinteen, maantieteelliset erikoisuudet ja puolueen, armeijan ja joukkojen kehityksen.

On perustavanlaatuisen tärkeää ymmärtää päteväksi tie kaupunkien saartamiseksi maaseudulta käsin ja sen sydän, tukialueet, koska jos kansan sissiarmeija koostuisi ainoastaan vaeltelevista kapinallisista, se ei pystyisi hankkimaan tukialueita ylläpitämään sitä selustasta eikä myöskään uutta valtaa saataisi rakennettua. Olemme täysin fokismia vastaan.

3. PITKITETTY SOTA

Kansansota on pitkällistä, mikä johtuu keskinäissuhteesta vihollisen puolella olevien tekijöiden ja meidän puolellamme olevien tekijöiden välillä, jotka määräytyvät seuraavien neljän perustavanlaatuisen luonteenpiirteen mukaisesti: ensimmäinen on se, että Peru on puolifeodaalinen puolisiirtomaa, jossa byrokraattinen kapitalismi kehittyy; toinen on se, että vihollinen on vahva; kolmas se, että kansan sissiarmeija on heikko; neljäs se, kommunistinen puolue johtaa kansansotaa. Ensimmäisestä ja neljännestä luonteenpiirteestä voimme johtaa, että kansan sissiarmeija ei kasva liian nopeasti eikä tule kukistamaan vihollistaan lähiaikoina. Nämä erikoisuudet määrittävät sodan pitkällisen luonteen.

Vihollinen on vahva, ja me olemme heikkoja; tässä tosiasiassa lepää tappiomme vaara. Vihollisella on yksi vahvuus – lukemattomat sotilasosastot ja aseistus, johon he luottavat – mutta kaikki muut tekijät määrittävät heidän heikkoutensa. Heidän tehtävänään on puolustaa vanhaa ja mätää maanomistajien–byrokraattien valtion valtaa. Sillä on porvarillinen sotilaallinen linja; se on palkka-armeija. Sillä ei ole tietoista kuria, ja sen moraali on matala. Sillä on räikeitä ristiriitoja upseerien ja rivisotilaiden välillä, ja se on halveksittu joukkojen silmissä. Edelleen, taantumuksellisen armeijan perusjoukkojen alkuperä on työväenluokassa ja talonpoikaistossa, ja tämä joukkopohja voi rapautua epäoikeutetun sodan aikana. Perun asevoimat eivät ole koskaan voittaneet sotaa, ja ne ovat asiantuntijoita tappiossa. Edelleen, he ovat nojautuneet ja nojautuvat yhä kansainväliseen taantumukseen, kun taas me nojaudumme uusien voimien – sorrettujen kansakuntien, maailman kansojen ja kansainvälisen proletariaatin tukeen.

Kansan sissiarmeijalla on yksi heikko kohta, sen riittämätön kehittyminen, mutta muut tekijät muodostavat kallisarvoisia vahvuuksia: se suorittaa kansansotaa uuden vallan luomiseksi; sillä on proletaarinen sotilaallinen linja, sitä johtaa ehdottomasti kommunistinen puolue; se pohjautuu luokan urheuteen ja vallankumoukselliseen sankaruuteen sekä tietoiseen kuriin. Sen moraali on korkea, upseerien ja rivisotilaiden välillä on tiukka liitto, ja se on armeija, joka muodostuu kansasta itsestään, työläisistä ja talonpojista, pääasiassa köyhistä.

Mutta objektiivinen tosiasia on se, että vihollisen joukkojen ja meidän joukkojemme välillä vallitsee suuri ero voimakkuudessa, ja jotta voimme siirtyä heikosta vahvaksi, vaatii se ajanjaksoa, jossa vihollisen puutteet paljastuvat ja meidän vahvuutemme kehittyvät. Siksi me sanomme, että meidän armeijamme näyttää heikolta mutta on sisimmiltään vahva, ja vihollisen armeija näyttää vahvalta mutta on sisimmiltään heikko. Joten, siirtyäksemme heikosta vahvaksi, meidän on vietävä eteenpäin pitkitettyä sotaa, jolla on kolme vaihetta: Ensimmäinen on vihollisen strategisen hyökkäyksen ja meidän strategisen puolustuksemme vaihe. Toinen tulee olemaan vihollisen strategisen varmistamisen ja meidän vastahyökkäyksemme valmistelun vaihe. Kolmas tulee olemaan meidän strategisen vastahyökkäysvaiheemme ja vihollisen strategisen perääntymisen vaihe.

Siis, puheenjohtaja Gonzalo opettaa meille, että kansansota on pitkitetty, pitkäkestoinen ja verinen mutta voitokas, ja hän kertoo meille, että sen ajallinen kesto pitenee tai lyhenee sen pitkittyneen luonteen puitteissa; kesto riippuu siitä, missä määrin me taistelemme proletaarisen sotilaallisen linjan puitteissa, sillä oikeistolaisuus on päävaara, joka voi aiheuttaa vakavia taka-askelia sodalle.

Tänä päivänä löydämme itsemme vihollisen strategisen hyökkäyksen ja oman strategisen puolustuksemme vaiheesta. Meidän on vahvistettava kansansotaa soveltamalla yleistettyä sissisotaa luoden perustan seuraavalle vaiheelle maksamalla sen hinnan, mikä on välttämätöntä, mutta taistellen sen minimoimiseksi.

II. KANSAN SISSIARMEIJAN RAKENTAMINEN

Kansansodan käymiseksi meidän on tukeuduttava organisaation pääasialliseen muotoon, joka on kansan sissiarmeija, sillä vanhan valtion selkäranka on taantumukselliset asevoimat ja tuhotakseen vanhan valtion on ensiksi tuhottava sen taantumuksellinen armeija. Puolueen on nojauduttava väkevään armeijaan: ”Ilman kansanarmeijaa kansalla ei ole mitään”, kuten puheenjohtaja Mao on meille opettanut.

Armeijan rakentaminen nähdään rakennuslinjassa, joka pohjautuu marxismi-leninismi-maoismi, Gonzalon ajatteluun. Synteesinä, puheenjohtaja Gonzalo on tuonut uutena miliisin sisällyttämisen kansan sissiarmeijaan. Sen luominen on askel kohti aseistettujen joukkojen merta ja ratkaisu siihen, miten järjestymättömistä joukoista siirrytään sotilaallisesti järjestyneisiin joukkoihin.

III. STRATEGIA JA TAKTIIKKA

Puheenjohtaja Gonzalo painottaa seitsemää kohtaa puheenjohtaja Maon strategiasta ja taktiikasta tarkentaen osaa niistä. Meidän on kiinnitettävä suurta huomiota näihin, jotta voimme johtaa kansansotaa.

1. Strategiasta ja taktiikasta. Hän aloittaa puheenjohtaja Maon teesistä, että strategian tehtävä tieteenä on tutkia johtamisen lakeja sotilaallisissa operaatioissa, jotka vaikuttavat sodan kokonaistilanteeseen. Kampanjoiden ja taktiikan tieteen tehtävä on tutkia johtamisen lakeja sotilaallisissa operaatioissa, joilla on osittainen luonne. Hän on kehittänyt strategisia käsityksiä siitä, miten on käytävä sotaa jokaisella alueella ja koko maassa huomioiden myös yhteyden kansainväliseen tilanteeseen. Hän on hahmotellut meille akselit, ala-akselit, liikkeen suunnat ja liikkeen linjat, jotka sallivat meidän ylläpitää sodan strategista kurssia kaikenlaisten olosuhteiden alla ja kohdata kaikentyyppiset poliittiset ja sotilaalliset operaatiot, joihin vastavallankumous ryhtyy. Tällä pohjalla hän on asettanut kansallisen sotilaallisen suunnitelman, joka on strategisesti keskitetty ja taktisesti hajautettu, aloittaen lähtökohdasta, että kaikki suunnitelmat ovat ideologisia, että niiden on pakko heijastaa todellisuutta ja mutkittelevia teitä, joita sen täytyy ilmentää. Stalinilta oppien hän yhdistää strategian taktiikkaan ja perustaa strategis-operationaaliset suunnitelmat, jotka ovat konkreettinen tapa, jolla strategia kytketään taktisiin operaatioihin. Näin ollen, jokaisen komitean on kehitettävä omaa strategis-operationaalista suunnitelmaansa osana koko puolueelle yhteistä strategis-operationaalista suunnitelmaa.

Oikea sijoitus saa alkunsa komentajan oikeutetusta päätöksestä; kaikkien suunnitelmien täytyy pohjautua vihollisen tilanteen, oman tilanteemme ja näiden keskinäissuhteen korvaamattomaan tunnistamiseen ja huolelliseen tutkimiseen. Tämä tarkoittaa, että meidän on aina pidettävä mielissämme ”kaksi kukkulaa”; meidän oppainamme on oltava poliittinen strategia ja sotilaallinen strategia.

Suunnitelmien kehittämiseksi meidän on aina otettava huomioon seuraavat yleiset ominaisuudet: 1) Kansainvälinen luokkataistelu vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä; ideologia; kansainvälinen kommunistinen liike; VIL [Vallankumouksellinen internationalistinen liike]. 2) Luokkataistelu maassa; vastavallankumous; poliittinen kokonaisuus; sekä vastakumouksellinen sota. 3) Kansansodan kehittyminen; sen heikkoudet ja vahvuudet; lainalaisuudet ja opetukset. 4) Tutkimuksen tarve. 5) Kansansota ja rakentaminen. 6) Kansansota ja joukot. 7) Kahden linjan taistelu. 8) Ohjelmallisuus ja kronologia. 9) Asenne ja tunnukset. ”Nouskaa vaikeuksien yläpuolelle ja saavuttakaa suurempia voittoja!”

Melkein kahdeksan vuotta kestäneen kansansodan aikana meillä on ollut neljä suunnitelmaa: suunnitelma aloittamisesta; suunnitelma sissisodan avaamisesta; suunnitelma tukialueiden valloittamisesta; sekä suunnitelma tukialueiden kehittämisestä.

2. Sodan perusperiaate. Kaikkia sotilaallisia operaatioita suuntaavat periaatteet kumpuavat yhdestä perusperiaatteesta: tee kaikki mahdollinen omien voimien säilyttämiseksi ja vihollisen voimien tuhoamiseksi. Kaikki sota langettaa hintansa, joskus se on äärimmäisen korkea. Säilyttääksemme omat voimamme on tuhottava vihollisen voimat; mutta tuhotaksemme vihollisen on maksettava hinta säilyttääksemme kokonaisuuden. Puheenjohtaja Gonzalo opettaa meille, että on oltava valmis maksamaan sodan korkein hinta, mutta meidän on taisteltava niin, että se olisi pienin mahdollinen. Se on ristiriita, ja ongelma koskee asennetta ja hyvää suunnittelua; se on pääasiassa kysymys johtajuudesta. Hän on takonut meidät ”kuoleman haasteeseen”, ”vallankumoukselliseen sankaruuteen” ja ”valloittamaan laakeriseppeleitä kuolemassa”. Sodassa näemme aina kaksi puolta, tuhoisan ja rakentavan, joista pääasiallinen puoli on jälkimmäinen.

3. Sissitaktiikka eli perustaktiikka. ”Kun vihollinen etenee, me peräännymme; kun vihollinen pysähtyy, me ahdistamme; kun vihollinen väsyy, me hyökkäämme; kun vihollinen perääntyy, me jahtaamme”. Tämä perustaktiikka on omaksuttava ja sovellettava sitä, pysyttävä liikkeessä vihollisen ympärillä etsien heikkoja kohtia, joihin voimme iskeä.

4. ”Saartamis- ja tuhoamiskampanjat” ja niiden vastakampanjat, kansansodan pääasiallinen muoto. On laki, että murskatakseen vallankumouksen vastavallankumous ryhtyy ”saartamis- ja tuhoamiskampanjoihin” jokaista kansan sissiarmeijan yksikköä tai tukialuetta vastaan. Kansan sissiarmeijan operaatiot omaksuvat vastakampanjoiden muodon, ja puheenjohtaja Mao on asettanut yhdeksän askelta ”saartamis- ja tuhoamiskampanjan” murskaamiseksi; 1) aktiivinen puolustus; 2) vastakampanjan valmistelu; 3) strateginen vetäytyminen; 4) strateginen vastahyökkäys; 5) vastahyökkäyksen aloittaminen; 6) voimien keskittäminen; 7) liikuntasota; 8) nopeiden päätösten sota; ja 9) tuhoamissota. Soveltaen tätä lakia meidän kansansotaamme puheenjohtaja Gonzalo on hahmotellut viisi kampanjan osaa, jotka sallivat meidän voittaa taantumuksellisten poliittiset ja sotilaalliset suunnitelmat. Jokaisella kampanjalla on erityinen poliittinen ja sotilaallinen tehtävä, niiden toteutuksessa nojataan yllätykseen, hyökkämme vihollista vastaan silloin, kun me haluamme, missä me haluamme ja kuten me haluamme. Hän on myös eritellyt viisi askelta, jotka on suoritettava jokaisen sotilaallisen toimen jälkeen palvellen aina poliittista tavoitetta ja vastustaen kriteeriä toiminnasta toiminnan vuoksi. Hän korostaa, että on tärkeää tehdä ero sen välillä, miltä vihollisen liikkeet näyttävät ja mitä ne oikeasti pitävät sisällään. Hän on myös asettanut kansansodan neljä kamppailun muotoa: 1) sissitoimien kaksi muotoa, rynnäköt ja väijytykset; 2) sabotaasi; 3) valikoiva tuhoaminen; ja 4) aseellinen propaganda ja agitaatio ja niiden lukuisat menetelmät.

5. Sissisodan strateginen merkitys. Puheenjohtaja Mao on nostanut sissisodan strategiselle tasolle. Ennen häntä sitä pidettiin vain taktisena kysymyksenä, joka ei voinut palvella sodan lopputuloksen päättämistä; mutta vaikka sissisota ei päätäkään sodan lopputulemaa, koska se vaatii tavanomaista sodankäyntiä, se toteuttaa silti joukon strategisia tehtäviä, jotka kuljettavat sotaa kohti toivottua lopputulosta. Me käsitämme sissisodan laajassa mittakaavassa, yleistettynä sissisotana, jonka on tuettava pitkitettyä ja veristä sotaa. Tältä kannalta me sovellamme sissisodan kuutta strategista ongelmaa: 1) Aloite, joustavuus ja suunnitelmallisuus hyökkäysoperaatioiden toteuttamisessa puolustussodassa, nopeiden päätösten taistelujen toteuttamisessa pitkitetyssä sodassa ja operaatioiden toteuttamisessa ulkolinjoilla osana sotaa sisälinjoilla. 2) Koordinointi tavanomaisen sodankäynnin kanssa. 3) Tukialuiden luominen. 4) Strateginen puolustaminen ja strateginen hyökkääminen sissisodassa. 5) Sissisodan muuttaminen liikuntasodaksi. 6) Komentosuhteet.

6. Kymmenen sotilaallista periaatetta. Joulukuussa 1947 puheenjohtaja Mao syntetisoi mestarillisesti kymmeneksi sotilaalliseksi periaatteeksi oikeutetun ja oikean strategisen linjan, joka oli tulosta yli 20 vuodesta kansansotaa. Tämä löytyy hänen teoksestaan: ”Nykyinen tilanne ja meidän tehtävämme”, kolmas osa. Me sovellamme näitä periaatteita, ja on todella tärkeää laajentaa niiden soveltamista.

7. Nerokas yhteenveto strategiasta ja taktiikasta. Puheenjohtaja Mao on kiteyttänyt nerokaalla tavalla kansansodan strategian ja taktiikan seuraavalla lauseella: Te taistelette omalla tavallanne, ja me taistelemme omalla tavallamme: Me taistelemme silloin, kun voimme voittaa, ja peräännymme silloin, kun emme.”

”Toisin sanoen, teitä tukee nykyaikainen aseistus ja meitä kansanjoukot suurella vallankumouksellisen omatunnon asteella; te taistelette täysin ylivoimanne rajoissa ja me omamme. Teillä on toimintamallinne ja meillä omamme. Kun haluatte hyökätä meihin, te ette ole siihen kykeneväisiä ettekä edes pysty löytämään meitä. Mutta kun me hyökkäämme teihin, me saavutamme kohteemme, aiheutamme tarkkoja varmoja iskuja ja tuhoamme sen. Kun me tuhoamme sen, teemme sen harkitulla päätöksellä; kun emme pysty tuhoamaan sitä, emme myöskään salli itsemme tulla tuhotuiksi teidän toimestanne. Taistelematta jättäminen, kun on mahdollisuus voittaa, on opportunismia. Pitäytyä taistelussa silloin, kun ei ole mahdollisuuksia voittaa, on seikkailumielisyyttä. Kaikki meidän strategiset ja taktiset kantamme pohjautuvat tahtoomme taistella. Tunnistamme tarpeen perääntyä ennen kaikkea siksi, että tunnistamme tarpeen taistella. Kun me peräännymme, me teemme sen aina tulevaisuuden taisteluja ajatellen, jotta voimme vihdoin ja perusteellisesti tuhota vihollisen. Vain nojautumalla laajoihin kansanjoukkoihin voimme panna käytäntöön tämän strategian ja tämän taktiikan. Ja soveltaessamme niitä voimme täysin hyödyntää kansansodan ylivoimaisuutta ja sitoa vihollisen passiiviseen asemaan, jossa se tulee lyödyksi, vaikka se onkin ylivoimainen varustukseltaan ja vaikka se käyttäisi mitä hyvänsä keinoja. Me säilytämme aloitteeen aina käsissämme.” Teoksesta ”Kauan eläköön voitto kansansodassa!”, syyskuu 1965.

Tämän periaatteen soveltaminen antaa meidän todistaa kansansodan ylivoimaisen strategian voittamattomuuden, sillä proletariaatti viimeisenä historiallisena luokkana on luonut oman ylivoimaisen sodan muotonsa, eikä mikään muu luokka, edes porvaristo suurine poliittisine ja sotilaallisine strategikkoineen, pysty sitä voittamaan.

Perun kommunistisen puolueen militantit omaksuvat täydellisesti ja perusteellisesti puolueen sotilaallisen linjan, jonka on asettanut puheenjohtaja Gonzalo, joka nojautuen kansainvälisen proletariaatin korkeimpaan luomukseen, marxismi-leninismi-maoismiin, on määritellyt sotilaallisen linjamme Gonzalon ajattelun mukaan ja siten varustanut meidät voittamattomalla aseella, yhtenäisellä kansansodalla pääasiassa maaseudulla ja täydentävänä kaupungeissa. Me viemme sitä eteenpäin kamppailun pääasiallisena muotona, se on kirkas soihtu maailman edessä julistaen ikuisesti elävän marxismi-leninismi-maoismin universaalia paikkaansapitävyyttä.

ELÄKÖÖN PUOLUEEN SOTILAALLINEN LINJA!

KANSANSOTA ON VOITTAMATON!

Perun kommunistinen puolue 1988

This entry was posted in Käännökset, Perun kommunistinen puolue. Bookmark the permalink.

Leave a Reply